lauantai 26. kesäkuuta 2010

Muiston katoavuus

Muistot
synapsien hohtavat hahmot
hermoverkkojen kuluneet valtatiet
ruohottuneet sivupolut
vuosikymmenien yli kantavat
halun, rakkauden ja pelon runkoradat.

Sankarit Raatteen ja Suomussalmen

rikotut katkotut sotketut
kuiviin vuotaneet ja hankeen jäätyneet
asentoihin jotka tulivat uniisi vuosien päästä.
Ne vietiin saunaan
sulatettiin
oiottiin
siistittiin
lähetettiin kotiin
äideilleen, ja
kirkkomaan laatan alle.
Sotilasarvo nimi syntymä- ja kuolinaika.
Ja paikka : Salla Kollaa Summa.

Niin paljon kuollutta lihaa.

Kun näit ne, ja koskit niihin
tiesit lapsuutesi loppuneen.
Sen jälkeen pelkäsit
elävääkin.
Sanoit tahdon niin hiljaa ettei äitisi
kuullut sitä etupenkkiin.
Ja tyttäresi karkasi ikkunan kautta
rakkauden kesään
jota sinä et koskaan viettänyt.
Sinä hoidit hänen lastaan kuin
omaasi.
Nyt hänellä on tiilitalo ja tutkinto.

Hän päästää hihnaa käsistään

varovasti
myötäillen muita arkunlaskijoita.
Painut syvemmälle hämärään.
Kerran hän kysyi sinulta millaista se oli
siellä jossakin
ja miltä tuntui kun tyttäresi
hänen äitinsä
oli mennyt ulos ikkunasta
ja kun hän tuli takaisin, ja lähti taas.
Halusit vastata muttet löytänyt sanoja sille
mistä olit vaiennut niin kauan.
Nyt on jo myöhäistä.
Vastauksesi laskeutuu hihnan varassa
hämärään.
Se peitetään kansin ja kukkasin.

Vain sinä tiesit miltä tuntui olla sinä.

Sinun muistosi olivat vain sinun.
Niistä ei tehty varmuuskopioita
päivän päätteeksi serverille
kesäloman alla tikulle.
Luonto on piittaamaton tiedonkäsittelijä.
Vain kärpäsentoukka näkee elämäsi
sisältäpäin.
Se käy siihen kiinni
hyvällä ruokahalulla.


Tämä runo kuuluu samaan pitkään, keskeneräiseen runoelmaan kuin Jospa kuolemaa ei ole.

5 kommenttia:

  1. Kiitos! Tämä oli kaunis. Olen juuri kirjoittanut pätkän omasta isoisästäni, ja vaikka hänen elämänsä oli sitä ja tätä, ja vaikka en pitänyt kaikista hänen käänteistään, niin nyt, vasta 23 vuotta hänen kuolemansa jälkeen minulla on aavistus siitä kuka hän oli.

    Elämäntarina ei vielä selitä elämää.Kuolema taas puolestaan ei ole osa elämää vaan sen vastakohta. Ei-mikään, ei-missään. Se absoluuttinen nolla.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Ripsa hienosta kommentista. Itse jäljitin appiukkoni sotaretkiä hänen kuolemansa jälkeen, lähteenä muutama hänen oma kommenttinsa, sotakaverin muistot ja sotilaspassin niukat tiedot. Isäni ja äitini elämää olen yrittänyt kysellä aina kun näen heitä (välimatka on pitkä).

    Tämä on lotan tarina, inspiraatio saatu ruumiinpesijälotan muisteloista TV:ssä. Anoppini oli myös lotta muttei onneksi näin karmeassa tehtävässä.

    VastaaPoista
  3. Hieno runo. Raskaat muistot painavat arkkua syvemmälle, myöhemmin vihreä ruoho peittää ne. Muistot eivät kuole, ei kuole oma sukuhistoria peilautuneena sotiin, henkilökohtaisiin kipuihin, menetyksiin. Vain eläytyen voimme tavoittaa, kuolleitakin.

    VastaaPoista
  4. Muistot saattavat elää jälkipolvissa muutaman sukupolven ajan mutta ennen pitkää ne kuolevat. Meidän suvussa suullinen perimätieto ulottuu isoisäni isään asti (pohjoispohjalainen pelimanni, tuli uskoon ja poltti viulunsa 1880-luvulla). Siitä taaksepäin muistot on koottu kirkonkirjoista. Sieltä löytyy esim. tieto, että isoisän isoisän isä kuoli suurina nälkävuosina 1860-luvulla. Nälkään? Tauteihin? Luonnollinen kuolema, mutta sattumalta nälkävuosina? Tätä eivät muistot enää kerro.

    VastaaPoista
  5. Totta. Vielä vähän aikaa on täällä setäni, joka muistaa isoisänsä isän (s.1859) muistelleen tätinsä (s.1817) kaunista lauluääntä. Sitä kauemmaksi on vain merkintöjä kirkonkirjoissa.

    Koskettava runo!

    VastaaPoista