sunnuntai 28. elokuuta 2011

Inarilta Jäämerelle - kanoottiretken päiväkirja

Lauantai 20.8. Viisi äijää ahtautuu Vaasassa henkilöautoon, peräkärryssä kaksi inkkarikanoottia ja yksi kajakki. Ajamme pitkien taukojen kanssa Sodankylän pohjoispuolelle, jossa yövymme pusikossa. Meillä on yksi teltta ja kaksi louetta. Loue on sateelta suojaava, keskipalkin varaan varaan pystytettävä kangas, jonka alla voi nukkua tai vaikkapa maata tähtiä katsellen.

Sunnuntai 21.8. Inarin ykkösravintolan terassilla istuu pulisevaa väkeä, välillä joukosta kajahtaa joiunpätkä. Saamelaismusiikin festivaali on päättynyt, ja Saamenmaan henkinen eliittihän siellä istuu aamukaljalla. Jälkeenpäin tajuan ohittaneeni metrin päästä Merja Aletta Ranttilan, jonka hurjat susineitsytmaalaukset kiehtoivat minua 90-luvulla. Emme koe kuuluvamme taiteilijapiireihin, vaan menemme viimeiselle sivilisaatioaterialle Nesteelle Scanburgeriin, jossa myös viimeinen päästö posliiniastiaan.

Iltapäivällä laskemme kanootit Syrjäpuolen lampeen Suprun kylän lähellä. Alkaa melonta kohti Inarinjärveä pitkin lampia ja puroja, välillä pikkukannasten yli vetäen. Olisimme voineet painua suoraan isoille seljille Nitsinjärven rannalta, mutta tuuli on kohtalainen, ja joukossa olen minä, jonka melontakokemus on lähes nolla. Lammilla on hyvä opetella perusteita.

Maanantai 22.8. Saavumme Inarinjärven Suolisvuonoon, josta alkaa melonta yli vähän isompien selkien, hienossa auringonpaisteessa. Kestän kilometrien melontapätkät yllättävän hyvin, mitä nyt vähän yksi selkälihas ja yksi kyynärvarsilihas muistuttavat olemassaolostaan. Kyynelvuonossa mökkejä upeilla paikoilla, rantapoukamassa muskeliveneitä. Vstaan tulee yksi puhumaton pariskunta ja puhelias norjalaisryhmä, meloen molemmat. Iltaleiri Kyyneljärven kanervaisilla rantakallioilla, tunnen astuneeni sisälle Akseli Gallen-Kallelan maalaukseen.

Tiistai 23.8. Nousemme vastavirtaan Inariin laskevia pikkujärviä, yhä ylemmäs. Päivän ainoat vastaantulijat neljä suomalaisjätkää, meloen. Kiskomme kanootteja yli kannasten, mikä on fyysisesti raskasta hommaa.

Sivilisaation merkkejä ovat tikasmalliset vetopuut, joita on vedetty jyrkimpien kannasten rinteille - niitä pitkin on hyvä vetää kanootteja. Kännykkä ilmoittaa, että vain hätäpuhelut mahdollisia, mutta tekstariyhteys toimii. Moottorikelkkareiteistä kertovia merkkejä näkyy, kaikki kelopuu on poltettu.

Yövymme Alemmalla Tuulijärvellä, Inarin ja Jäämeren latvajokien välisellä vedenjakajalla. Tänään tuntuu kuin olisi joutunut vieraalle planeetalle tai abstraktiin maalaukseen - sen verran outoja ovat värit ja muodot. Vedenpohjia ja rantahiekkoja peittää harmaansinertävä levämatto, josta lähtee pöyhittäessä paha haju, ja sen alta kuplii paikoitellen metaania. Veden väri on sameanturkoosi.

Keskiviikko 24.8. Aamupäivällä tulee vettä mutta emme kastu pahasti. Laskemme kanootit Ylemmän Tuulijärven rantaan ja käväisemme Tuulipää-tunturin sivunyppylällä. Se ei tarkkaan ottaen ole enää tunturi - laella kasvaa harvakseltaan nuorta mäntyä, alle 40-vuotiasta. Ilmastonmuutos on ilmeisesti nostanut metsänrajaa.

Alkaa laskeutuminen vedenjakajalta, 140 metrin korkeudesta kohti Jäämerta. Pääsemme vielä melomaan pitkin latvajärviä, mutta joudumme myös hilaamaan kanootteja kivisten koskien ohi. Emme tapaa ainuttakaan muuta ihmistä. Kännykkä ottaa vastaan tekstareita muttei suostu lähettämään niitä.

Torstai 25.8. Laskeudumme Uutuanjokea, loputonta kanoottien hilaamista ohi kivisten koskien. Samppa laskee aika tylynnäköisen kosken reteästi seisaaltaan. Jengi väsynyttä mutta rujo äijähuumori auttaa. Rannalla kohtaamme yllättäen kaksi sipoolaista kalamiestä, jotka ovat tulleet kävellen toistakymmentä kilometriä Näätämöntieltä. Toisella on makea punatähti lippiksessään. Kalaa ei tule heille eikä meidän porukan kalamiehille.

Illalla pääsemme Norjan rajalle, joka on myös paliskuntien välinen raja. Rajaa pitkin kulkee vähän tavanomaista suureellisempi poroaita, ja kyltti kertoo suomeksi ja ruotsiksi, että olemme valtakunnanrajalla (valtakuntien nimiä ei mainita). Poroaita on vedetty myös Uutuanjoen poikki, ja sen reunalla kulkee kierroksellaan suomalainen rajavartija.

Meillä herää epäilys, onko rajan ylittäminen tässä kohtaa laillista. Jälkeenpäin saamme tietää että on, mutta nyt odotamme varmuuden vuoksi, että rajavartija häipyy näkyvistä. Liu'umme varoen raja-aidalle, jonka saa nostettua ylös. Melomme sen ali. Elämäni ensimmäinen rajanalitus. Uutuanjesta tulee nyt Munkalva.

Norjan puolella yövymme alueella, joka muistuttaa kovapanosammuntojen harjoituskenttää - katkenneita puita, kranaatinhylsy jne. Päättelemme, että joku norski on saanut pihistettyä tavaraa armeijan varastosta ja käynyt täällä vähän leikkimässä. Pekka tarjoaa rajanylityksen kunniaksi paukut Viru valgeeta.

Perjantai 26.8. Helvetillisen raskas ja märkä päivä, äijähuumori venytetään lähelle katkeamispistettä. Koskea kosken perään. Isoimmissa vesi syöksyy parikymmentä metriä pystysuorissa portaissa, pienimmissä virtaus kiihtyy kivikossa. Loputonta päätöksentekoa : vedetäänkö kanootit maitse kosken ohi jyrkkien harjujen yli, uitetaanko pitkin koskea niin että mies kävelee vuolaassa virrassa niljaisilla kivillä kannotista pidellen, vai lasketellaanko alas ja yritetään väistellä pinnan tuntumassa väijyviä kiviä. Kanoottikaverini Jaakko on äärettömän kärsivällinen tyyppi, mutta meinaa hermostua pari kertaa, kun en tajua kyllin nopeasti hänen ohjeitaan keskellä koskea. Laatumerkkiset goretex-housut ja lahkeet vedettynä yli kumisaappaiden ovat loistava ratkaisu - vesi saa nousta hetkittäin yli saappaanvarren ilman että sukat kastuvat. Lopulta olen kuitenkin märkä polvia myöten, perseestä ja paidanhelmasta. Ei kiva.

Hannun kajakki osoittautuu huonosti soveltuvaksi kivisiin koskiin. Inkkarikanooteilla pärjää kohtuullisen hyvin, vaikka kanootinpohja on jälkeenpäin aika rujon näköinen. Yhdessä koskessa kanoottiimme jumahtaa poikittain kiviin ja holahuttaa sisäänsä reippaan annoksen vettä. Aika paljon vaatteita kastuu, kun en ole paketoinut niitä kunnolla tukeviin muovipakkauksiin.

Upeat jokisuvannot ja harjut menevät vähän hukkaan - maisemat eivät jaksa hirveästi kiinnostaa, lähinnä haluttaisi päästä niistä pois mahdollisimman pian. Yhdellä kannaksella makaamme rättipoikkiväsyneinä, ja Hannu arvuuttaa mitä hän ajattelee sillä hetkellä. Veikkaamme viinaa, naisia ja nopeita autoja, mutta oikea vastaus on munkkikahvit. Päätämme että kun täältä päästään, juodaan munkkikahvit Sevettijärven baarissa.

Munkalva muuttuu Jäämeren lähellä tasaiseksi ja helposti melottavaksi. Sivilisaatio alkaa vyöryä vastaamme : mökkejä, sähkölinjoja, vastaan tuleva moottoriveneilijä ("viisi kilometriä merelle"), ja viimein - maantiensilta!

Vedämme kanootit maantien varteen, ja Hannu tilaa paikalle Suomen puolelta Sevettijärven taksin, joka tulee paikalle tunnissa. Silmäilemme Jäämerta, tarkemmin sanottuna Näätämönvuonon rupista perukkaa. Yksi matkani henkilökohtainen tavoite oli ollut kusta Jäämereen, mutta rannalla on sen verran taloja että päätän pidättäytyä ulkopoliittisesta konfliktista.

Sevettijärven taksimies on Antto, puhelias koltta, tullut lapsena evakkoon Petsamosta. Hän ottaa kanootit peräkärryyn ja ajaa meidät tietystikin ensin munkkikahville Sevettijärven baariin. Munkkien hinnassa on turistilisä, mutta upea interiööri ja tunnelma korvaavat tämän pienen puutteen. Ivalossa käymme Lailan grillissä, jossa syön elämäni parhaan kasvishampurilaisen. Yöksi menemme Hannun kanssa hotelli Kultahippuun, jossa pääsemme nauttimaan sivilisaation korkeimmista saavutuksista - suihkusta ja posliinipöntöstä. Retkikuntamme ekstremistisiipi yöpyy viimeisenkin yön pöpelikössä, sateessa vuotavan louteen alla.

Lauantai 27.8. Ajomatka Inarista Vaasaan. Ostamme Räihän rieskaa Tervolan Rieskapaikasta. Yritämme löytää hyvää ruokapaikkaa mutta päädymme lopulta Kemin Scanburgeriin. Opettelen käyttämään hienoa älykännykkääni sen verran, että saamme tietää Tripolin joutuneen kapinallisten käsiin ja Muammar Gaddafin olevabn kateissa.

Lapuanjoen sillan parkissa huomaamme, että Jaakon auto ei suostu sammumaan - häikkää virtalukossa. Päättelemme, että jos saamme sen sammumaan, emme saa sitä enää starttaamaan. Jatkamme ajoa Mustasaareen, josta Hannu lähtee painelemaan moottoria sammuttamatta Etelä-Suomeen. Pekka heittää minut autolla Vaasaan. Merlin on juuri alkamassa telkkarista, joten teen itselleni juustorieskan ja istun lasten väliin katsomaan, kuinka hän löytää itsestään lohikäärmeenkesyttäjän lahjan. Kotona ollaan.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

The Stones of Sulitelma

Slowly we go over stones
torn apart from rocks
by a beast who's not here anymore ;
torn apart by nails
that have a strength
to crush the mountains
and level the hills.
They are here :
the grey and the red stones
and the yellow ones,
those being wet and those being dry,
stepping stones, and stones being sharp.

But where is she?
She's not dead, I know that
from her frozen breath
touching softly my face,
from her blood, icy and bright
that is bleeding in streams
pouring down the steep slopes
filled with stones like knives,
from her arms
bridges of snow
stretching far over canyons of death.
You can't cross them,
or you'll fall down
and die.

She's wounded, she's hiding
behind the rocks
behind the dunes of sand.
She's a goddess, she's old and dying.
She's naked, dirty and damp,
she's grey in the tone of concrete.
She's a wall rising high
above your head.

And she's dreaming awake.
She's having a dream :
she's dreaming a reality
that's melting
away.

Sulitelma is a glacier on the border mountains of Sweden and Norway, at the height of 2000 metres. With the global warming, it is melting down rapidly. I made a one-week trek around Sulitelma in August 2007, together with my friends Pekka Hippi and Jaakko Isojunno.

This poem is an English version (NOT a translation) of my earlier poem Sulitelma. I

Sulitelma

Kivinen koski, pohjetta vihlova
äsken vielä jäätä.
Yli täytyy mennä,
jos tahtoo nähdä
sen syntysijat.
Kivensirpaleet syövät kenkäsi pohjaa.

Jäinen jänne kurkottaa kanjonin ylle.
Kantaako miehen ja rinkan
vai murtuuko sen selkä
lämmön pehmentämä,
antaako kulkijan pudota
kylmään kuolemaan
kovien kivien päälle?
Et tohdi testata. Kaukaa sen kierrät.

Kuka kynsi kylmän kiven
laittoi lammen pohjan
ylängöllä
oudon taivaan alla?
Kuka nosti kiven toisen päälle?
Se oli äsken tässä.
Se vaanii jossain.
Voit tuntea sen hengityksen
soraläjän takaa
kaltevan kallion kyljestä.

Jäinen seinä
pysty
ja liasta betonin-harmaa
vettä tihkuva
kylmien virtojen kovertama.
Jäätikkö, vieras jumala.
Geologia sen Ilmoitus :
kynsin kiveen kirjoitettu.

Kuume kalvaa petoa
syö sen sisuskalut
sulattelee suolenmutkat
virraksi vetiseksi.
Sulavesi uurtaa uoman.
Se täytyy kiertää kaukaa
alajuoksun sillalta
vihreiltä niityiltä.

Mitä kertoo
sananjalkojen salainen merkki?
Kuka sen siihen piirsi?
Laakson henkikö
lensi ohitsesi
poskea hipaisten?

Sulitelma on jäätikkö Norjan ja Ruotsin rajalla, napapiirin pohjoispuolella 2000 metrin korkeudessa. Lämpenevä ilmasto on ajanut sen vetäytymään nopeasti. Tämän runon aikaisempi versio ilmestyi blogissani nimellä Kuoleva jumala.