lauantai 15. tammikuuta 2011

Vaimonsa jättämän fyysikon näky

Juuri kun halusin lopettaa kaiken

jotain hohtavaa kulki
tyhjäksi jääneen taloni läpi
jättäen jälkeensä
lippaan jonka tietysti avasin.
Löysin sen sisältä toisen
vähän erilaisen, ja sen sisältä
taaskin uuden
kerta kerralta
piirteiltään sumeamman
kunnes sisimmästä erotin vain
alkukajossa hehkuvat säikeet

ne joista on maailma punottu.

Niistä on tehty teräksen harso
ja neutriinot, yön hiljaiset kulkijat jotka
kiireissään eivät näe
tähtitarhoja ympärillään.
Ne ujuttautuvat sielun lailla
seinän ja taivaankappaleen läpi,
ne menevät
salaisimpiin paikkoihin ja
intiimeimpään ihmiskehoon
eivätkä huomaa
kohdanneensa mitään.

Näin kolme ulottuvuutta

lyhyyteni
vatsani alkavan pömpötyksen,
aviovuoteemme
tarpeettomaksi käyneen leveyden, ja
neljäntenä vielä
kaltevan kalvon jolla liu'umme
vesimittarin lailla kitkattomasti
kaikki samaan suuntaan, loppua kohti,
sen sokean jumalan
joka luo kaiken vehreyden ja syö
omat lapsensa,
ja entropian nälkäisen hirviön.
Se ahmii sisäänsä alkutulta ja
imee hitaasti
valon maailmasta.
Ja aivan
aivan odottamatta
havaitsin vielä

sen kaiken takaa kuusi muuta

fotonin-ohutta litistynyttä
multiversumin
outoa dimensiota, joita
järkeni kieltäytyy uskomasta.
Ne näyttäytyivät aisteilleni
kuin kuvastimesta
numeroiden takaa
viivan alta.

Vesimittari kiitää kitkatta lammen kalvolla

eikä huomaa
syvyyksiä allaan
ei pohjan sileitä kiviä
ei simpukan verkkaista hengitystä
eikä nälkäisen kiisken varjoa, ei
sinisen korennon lemmen-leikkiä yllään.
Auringonkin heijastuksen
se luulee kuuluvan
veden latteaan pintaan joka
vain hiukan antaa myöten
askeleen alla.