perjantai 11. joulukuuta 2009

Punaisissa

hän tislautui ruumiistaan
huomasi hiljaisen lapsen takapenkillä
pani ohimennen merkille
olevansa myöhässä
siivilöityi tuulilasin läpi ja haistoi
ei
ei haistanut vaan
tunsi sielunsa sormenpäillä
- hajuaisti jäi autoon -
siis tunsi sielunsa sormenpäillä
kylmän katalysaattorin läpi pusketun
bensahuurun ja
sen lävitse suodattuvan
liikennevalon punaisen ja
katulyhdyn keltaisen hohteen
bussipysäkillä seisovan yksinäisen miehen
ja lapsiaan hoitoon vievän
sudanilaisnaisen.

Edelleen sielunsa sormenpäillä hän näki
syyn ja seurauksen
läheisen ja kaukaisen
olleen ja kuka ties tulevankin :
neljäntuulen autoruuhkan
rakastavaisten ruumiinhehkun
suolenmutkan supistuksen
elinpäivien numeron
autoilijan voimattoman raivon
broilerin lyhyen karkumatkan teurastamossa. Näki että
tyttö oksentaa routaiselle asvaltille
rakastavaiset irtautuvat toisistaan
poika sitoo räjähteitä vyölleen
siivooja laulaa aamun-autiossa konehallissa
iltiksen hoitaja tumppaa tupakan ennen koulunpihaa
ja juurakko odottaa vaiti kevättä jäisessä maassa.

Näki ja muisti hiljaisen lapsen.
Härmistyi takaisin lihaan.
Tsekkasi hermoradat
viritti lihakset
sääti sormenpäät.
Oli itsensä. Valo vaihtui.
Painoi kaasua mutta nyt
tietäen mitä tahtoo tehdä ja
ennen kaikkea
mitä ei.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Passi

Poliisi onnitteli kun ojensi
sen. Kanteen oli kirjoitettu
Euroopan Unioni
Suomi Finland. Sisäsivulla
alivalotetut kasvot ja minun
nimeni. Kun näin sen, aloin
itkeä. Neljäs kerta

tässä maassa. Toinen kerta
oli kun sinä
joit tarjoamani juoman
pohjaan saakka
etkä oksentanut vaan
pujotit albinonsormesi
minun mustieni lomaan
kuin pianon koskettimet.
Ja kolmas kun
näin erään tulevan
tähän maailmaan
muukalaisempana
kuin minä.

Kuvia Suomesta. Tyttö istuu
pienen veljen kanssa
pellon laidalla
ja kertoo kuinka kaunis oli ollut
Karjala. Ja äiti
saa poikansa osoitteen ja
pääsee kirjoittamaan.
Vastaanottajaksi merkittävä
kuolemaantuomittu. Samat ohjeet
sai minunkin äitini.
Me pääsimme sieltä pois
molemmat
Koskela ja minä. Hän kotiin.
Siinä on ero. Minä pakenin

outoon maahan
isoon pimennettyyn jääkaappiin
sanoi huonetoverini
vastaanottokeskuksessa. Katsoin ikkunasta
sateen pehmentämää peltoa ja muistin
kuinka kaunis oli ollut
Afrikka. Sitten tuli paperi. Tulkki kertoi
siinä lukevan että voin
jäädä. Menin pellon laitaan. Näin
rusakon. Itkin. Ensimmäinen kerta.
Kotimaani on nyt Suomi.
Ei isänmaa. Siinä on ero.
Isän hauta on kaukana.
Mutta kotimaa ja vielä silloin
alkuunlaittamattoman
lapsen
synnyinmaa. Minä skypetän

äidilleni nettikahvilaan
joka sunnuntai kello neljätoista.
Kirkonmenojen jälkeen. Jollei
hän vastaa, mietin viikon
miksei hän vastannut. Äiti kysyy
joka kerta
milloin tulen
kotiin.
Ja joka kerta
vastaan samoin. Tuomiota
ei kumottu. Sitä paitsi
äiti
minulla on täällä työpaikka ja
vaimo
muistatko kun kerroin.
Mzungu, valkoinen kuin lumi siinä
kuvakirjassa. Ei niin kuin
ebenpuu. Ja kaksi lasta.
Nuoremmalla sinun silmäsi
ja nimesi. Muistatko kun kerroin
viime viikolla. Ja olen
kansalainen
le citoyen
ja minulla on passi.
Se on punainen. Sitä
hän ei ymmärrä. Miten
voit olla
sen maan
kansalainen kun
isäsi hauta
on täällä?

Tämä runo liittyy aikaisempaan runooni Ulos maailmaan. Pakolaisteemaa käsittelee myös Verta linoleumilla.

torstai 3. joulukuuta 2009

Kaupungin valot

Kaupunkia ei näy tästä mutta valot näkyy. Tuo loimotus ei tule oopperatalon iltavalaistuksesta. Kaupunki palaa.

Volodja jäi nalkkiin. Se keräsi sotamiesten tupakannatsoja ja opetteli röökäämään kymmenvuotiaana. Ei helppoa. Jämät on tosi lyhyitä sota-aikana.

Kaupunki palaa. Kaksi miljoonaa ihmistä palavassa kaupungissa jota vartioi pohjoisesta siniristiarmeija ja etelästä hakaristiarmeija. Talven aikana melkein puolet kuoli.

Se seisoi helvetin pitkässä leipäjonossa eikä mennyt suojaan kun tuli ilmahälytys. Sillä tavalla pääsee jonossa eteenpäin.

Matti näki taas sen loimotuksen kun sotapoliisi kysyi, miksi lomaltapaluu myöhästyi viikon. Matti valehteli kännänneensä. Se ei sanonut että toverit yllytti jäämään metsään. Se palasi kumminkin. Ei asian vuoksi vaan siksi ettei se halunnut ihan vielä kuolla.

Leipäjonosta se näki kun viljavarastoon osui ja silloin se ymmärsi että ne halusi tappaa sen. Nälkään kun eivät muuten onnistu. Se päätti ettei se vittu kuole kiusallakaan.

Eikä Mattikaan kuollut vaikka lomat paloi loppuajaksi. Se tuli elävänä kotiin kun sota oli loppu. Junan ikkunasta se näki latomeren ja pillahti itkuun aikuinen mies. Kotona se meni toverien haudalle. Vain Simo oli selvinnyt. Se meni pritsin alle piiloon eikä sotapoliisit huomanneet sitä.

Isä ja äiti kuoli nälkään mutta Volodja ei. Sä et halua kuulla miten mä selvisin. Se ei oo sankaristoori.

Matti halusi että sen hautajaisissa soitetaan olen kuullut on kaupunki tuolla. Me täytettiin pyyntö vaikka ihmeteltiin. Tovereita ja veteraaneja se kielsi kutsumasta.

Viimeiseen asti se väitti että oli ampunut aina ohi vaikka sotakaveri sanoi toista.


Nimet on muutettu, mutta muuten Matin tarina on pääpiirteissään tosi. Volodjan tarina perustuu Vladimir Vysotskin kappaleeseen Ja vyros v leningradskuju blokadu ("Kasvoin Leningradin piirityksessä").