sunnuntai 28. elokuuta 2011

Inarilta Jäämerelle - kanoottiretken päiväkirja

Lauantai 20.8. Viisi äijää ahtautuu Vaasassa henkilöautoon, peräkärryssä kaksi inkkarikanoottia ja yksi kajakki. Ajamme pitkien taukojen kanssa Sodankylän pohjoispuolelle, jossa yövymme pusikossa. Meillä on yksi teltta ja kaksi louetta. Loue on sateelta suojaava, keskipalkin varaan varaan pystytettävä kangas, jonka alla voi nukkua tai vaikkapa maata tähtiä katsellen.

Sunnuntai 21.8. Inarin ykkösravintolan terassilla istuu pulisevaa väkeä, välillä joukosta kajahtaa joiunpätkä. Saamelaismusiikin festivaali on päättynyt, ja Saamenmaan henkinen eliittihän siellä istuu aamukaljalla. Jälkeenpäin tajuan ohittaneeni metrin päästä Merja Aletta Ranttilan, jonka hurjat susineitsytmaalaukset kiehtoivat minua 90-luvulla. Emme koe kuuluvamme taiteilijapiireihin, vaan menemme viimeiselle sivilisaatioaterialle Nesteelle Scanburgeriin, jossa myös viimeinen päästö posliiniastiaan.

Iltapäivällä laskemme kanootit Syrjäpuolen lampeen Suprun kylän lähellä. Alkaa melonta kohti Inarinjärveä pitkin lampia ja puroja, välillä pikkukannasten yli vetäen. Olisimme voineet painua suoraan isoille seljille Nitsinjärven rannalta, mutta tuuli on kohtalainen, ja joukossa olen minä, jonka melontakokemus on lähes nolla. Lammilla on hyvä opetella perusteita.

Maanantai 22.8. Saavumme Inarinjärven Suolisvuonoon, josta alkaa melonta yli vähän isompien selkien, hienossa auringonpaisteessa. Kestän kilometrien melontapätkät yllättävän hyvin, mitä nyt vähän yksi selkälihas ja yksi kyynärvarsilihas muistuttavat olemassaolostaan. Kyynelvuonossa mökkejä upeilla paikoilla, rantapoukamassa muskeliveneitä. Vstaan tulee yksi puhumaton pariskunta ja puhelias norjalaisryhmä, meloen molemmat. Iltaleiri Kyyneljärven kanervaisilla rantakallioilla, tunnen astuneeni sisälle Akseli Gallen-Kallelan maalaukseen.

Tiistai 23.8. Nousemme vastavirtaan Inariin laskevia pikkujärviä, yhä ylemmäs. Päivän ainoat vastaantulijat neljä suomalaisjätkää, meloen. Kiskomme kanootteja yli kannasten, mikä on fyysisesti raskasta hommaa.

Sivilisaation merkkejä ovat tikasmalliset vetopuut, joita on vedetty jyrkimpien kannasten rinteille - niitä pitkin on hyvä vetää kanootteja. Kännykkä ilmoittaa, että vain hätäpuhelut mahdollisia, mutta tekstariyhteys toimii. Moottorikelkkareiteistä kertovia merkkejä näkyy, kaikki kelopuu on poltettu.

Yövymme Alemmalla Tuulijärvellä, Inarin ja Jäämeren latvajokien välisellä vedenjakajalla. Tänään tuntuu kuin olisi joutunut vieraalle planeetalle tai abstraktiin maalaukseen - sen verran outoja ovat värit ja muodot. Vedenpohjia ja rantahiekkoja peittää harmaansinertävä levämatto, josta lähtee pöyhittäessä paha haju, ja sen alta kuplii paikoitellen metaania. Veden väri on sameanturkoosi.

Keskiviikko 24.8. Aamupäivällä tulee vettä mutta emme kastu pahasti. Laskemme kanootit Ylemmän Tuulijärven rantaan ja käväisemme Tuulipää-tunturin sivunyppylällä. Se ei tarkkaan ottaen ole enää tunturi - laella kasvaa harvakseltaan nuorta mäntyä, alle 40-vuotiasta. Ilmastonmuutos on ilmeisesti nostanut metsänrajaa.

Alkaa laskeutuminen vedenjakajalta, 140 metrin korkeudesta kohti Jäämerta. Pääsemme vielä melomaan pitkin latvajärviä, mutta joudumme myös hilaamaan kanootteja kivisten koskien ohi. Emme tapaa ainuttakaan muuta ihmistä. Kännykkä ottaa vastaan tekstareita muttei suostu lähettämään niitä.

Torstai 25.8. Laskeudumme Uutuanjokea, loputonta kanoottien hilaamista ohi kivisten koskien. Samppa laskee aika tylynnäköisen kosken reteästi seisaaltaan. Jengi väsynyttä mutta rujo äijähuumori auttaa. Rannalla kohtaamme yllättäen kaksi sipoolaista kalamiestä, jotka ovat tulleet kävellen toistakymmentä kilometriä Näätämöntieltä. Toisella on makea punatähti lippiksessään. Kalaa ei tule heille eikä meidän porukan kalamiehille.

Illalla pääsemme Norjan rajalle, joka on myös paliskuntien välinen raja. Rajaa pitkin kulkee vähän tavanomaista suureellisempi poroaita, ja kyltti kertoo suomeksi ja ruotsiksi, että olemme valtakunnanrajalla (valtakuntien nimiä ei mainita). Poroaita on vedetty myös Uutuanjoen poikki, ja sen reunalla kulkee kierroksellaan suomalainen rajavartija.

Meillä herää epäilys, onko rajan ylittäminen tässä kohtaa laillista. Jälkeenpäin saamme tietää että on, mutta nyt odotamme varmuuden vuoksi, että rajavartija häipyy näkyvistä. Liu'umme varoen raja-aidalle, jonka saa nostettua ylös. Melomme sen ali. Elämäni ensimmäinen rajanalitus. Uutuanjesta tulee nyt Munkalva.

Norjan puolella yövymme alueella, joka muistuttaa kovapanosammuntojen harjoituskenttää - katkenneita puita, kranaatinhylsy jne. Päättelemme, että joku norski on saanut pihistettyä tavaraa armeijan varastosta ja käynyt täällä vähän leikkimässä. Pekka tarjoaa rajanylityksen kunniaksi paukut Viru valgeeta.

Perjantai 26.8. Helvetillisen raskas ja märkä päivä, äijähuumori venytetään lähelle katkeamispistettä. Koskea kosken perään. Isoimmissa vesi syöksyy parikymmentä metriä pystysuorissa portaissa, pienimmissä virtaus kiihtyy kivikossa. Loputonta päätöksentekoa : vedetäänkö kanootit maitse kosken ohi jyrkkien harjujen yli, uitetaanko pitkin koskea niin että mies kävelee vuolaassa virrassa niljaisilla kivillä kannotista pidellen, vai lasketellaanko alas ja yritetään väistellä pinnan tuntumassa väijyviä kiviä. Kanoottikaverini Jaakko on äärettömän kärsivällinen tyyppi, mutta meinaa hermostua pari kertaa, kun en tajua kyllin nopeasti hänen ohjeitaan keskellä koskea. Laatumerkkiset goretex-housut ja lahkeet vedettynä yli kumisaappaiden ovat loistava ratkaisu - vesi saa nousta hetkittäin yli saappaanvarren ilman että sukat kastuvat. Lopulta olen kuitenkin märkä polvia myöten, perseestä ja paidanhelmasta. Ei kiva.

Hannun kajakki osoittautuu huonosti soveltuvaksi kivisiin koskiin. Inkkarikanooteilla pärjää kohtuullisen hyvin, vaikka kanootinpohja on jälkeenpäin aika rujon näköinen. Yhdessä koskessa kanoottiimme jumahtaa poikittain kiviin ja holahuttaa sisäänsä reippaan annoksen vettä. Aika paljon vaatteita kastuu, kun en ole paketoinut niitä kunnolla tukeviin muovipakkauksiin.

Upeat jokisuvannot ja harjut menevät vähän hukkaan - maisemat eivät jaksa hirveästi kiinnostaa, lähinnä haluttaisi päästä niistä pois mahdollisimman pian. Yhdellä kannaksella makaamme rättipoikkiväsyneinä, ja Hannu arvuuttaa mitä hän ajattelee sillä hetkellä. Veikkaamme viinaa, naisia ja nopeita autoja, mutta oikea vastaus on munkkikahvit. Päätämme että kun täältä päästään, juodaan munkkikahvit Sevettijärven baarissa.

Munkalva muuttuu Jäämeren lähellä tasaiseksi ja helposti melottavaksi. Sivilisaatio alkaa vyöryä vastaamme : mökkejä, sähkölinjoja, vastaan tuleva moottoriveneilijä ("viisi kilometriä merelle"), ja viimein - maantiensilta!

Vedämme kanootit maantien varteen, ja Hannu tilaa paikalle Suomen puolelta Sevettijärven taksin, joka tulee paikalle tunnissa. Silmäilemme Jäämerta, tarkemmin sanottuna Näätämönvuonon rupista perukkaa. Yksi matkani henkilökohtainen tavoite oli ollut kusta Jäämereen, mutta rannalla on sen verran taloja että päätän pidättäytyä ulkopoliittisesta konfliktista.

Sevettijärven taksimies on Antto, puhelias koltta, tullut lapsena evakkoon Petsamosta. Hän ottaa kanootit peräkärryyn ja ajaa meidät tietystikin ensin munkkikahville Sevettijärven baariin. Munkkien hinnassa on turistilisä, mutta upea interiööri ja tunnelma korvaavat tämän pienen puutteen. Ivalossa käymme Lailan grillissä, jossa syön elämäni parhaan kasvishampurilaisen. Yöksi menemme Hannun kanssa hotelli Kultahippuun, jossa pääsemme nauttimaan sivilisaation korkeimmista saavutuksista - suihkusta ja posliinipöntöstä. Retkikuntamme ekstremistisiipi yöpyy viimeisenkin yön pöpelikössä, sateessa vuotavan louteen alla.

Lauantai 27.8. Ajomatka Inarista Vaasaan. Ostamme Räihän rieskaa Tervolan Rieskapaikasta. Yritämme löytää hyvää ruokapaikkaa mutta päädymme lopulta Kemin Scanburgeriin. Opettelen käyttämään hienoa älykännykkääni sen verran, että saamme tietää Tripolin joutuneen kapinallisten käsiin ja Muammar Gaddafin olevabn kateissa.

Lapuanjoen sillan parkissa huomaamme, että Jaakon auto ei suostu sammumaan - häikkää virtalukossa. Päättelemme, että jos saamme sen sammumaan, emme saa sitä enää starttaamaan. Jatkamme ajoa Mustasaareen, josta Hannu lähtee painelemaan moottoria sammuttamatta Etelä-Suomeen. Pekka heittää minut autolla Vaasaan. Merlin on juuri alkamassa telkkarista, joten teen itselleni juustorieskan ja istun lasten väliin katsomaan, kuinka hän löytää itsestään lohikäärmeenkesyttäjän lahjan. Kotona ollaan.

5 kommenttia:

  1. Ole kiltti ja laajenna! Tee erämaatarina, jollaista kukaan ei ole vielä lukenut. Semmoinen että Paasilinnan veljekset ovat kateita!

    VastaaPoista
  2. En taida laajentaa. Lyhyestä virsi kaunis. Pitkät erästoorit on boring.

    VastaaPoista
  3. Eikä ole! Jos niitä kirjoita sellasiks!

    VastaaPoista
  4. No ei paljosta ollut kiinni ettemme törmänneet. olin tuossa konsertissa (Ihjas Idja), mutta en enää terassilla (siitä terassista kirjoitin kyllä 3-osaisen tekstin aiemmin). Muuten meni aika tytön raksalla. Itse olen niin mukavuudenhaluinen, että kuljen mieluummin rinkkasatiaisena maata pitkin kuin koskissa peläten. Muutama vuosi sitten tein Inaripolun patikoinnin Jäämereltä Sevettiin. Tuon alueen tiet ovat tulleet tutuiksi myös pyöräillen, Pykeija mukaan lukien.

    Hyvää syksyn jatkoa ja voimia tämän pimeän vuodenajan yli!

    VastaaPoista
  5. Se huono puoli näissä kuvattomissa runoblogeissa on, että voi kävellä vaikka Pasasen vierestä tietämättä että siinä meni Pasanen. Ihan kiva olisi ollut tavata.

    "Rinkkasatiaisen" elämä on tähän asti ollut minunkin perusmeininkini - lähes joka vuosi on tehty noin viikon patikka. Nyt saivat houkuteltua vesille kiikkerän kanootin päälle.

    VastaaPoista