torstai 4. kesäkuuta 2009

Tankavaara uhkaa

Poutahattara
ojan pintaan peilautuu.
Kalvoon vihreään
jättää pienen painauman
jalka vesimittarin.

Ylläolevasta, elämäni ensimmäisestä tankasta saa heti modernimman ja vakavamielisemmän, kun vaihtaa vähän sanajärjestystä :

Poutahattara
peilautuu ojan pintaan.
Vihreään kalvoon
jättää pienen painauman
vesimittarin jalka.

Sitten vähän draamaa :

Kesän raukeuden
nokkospuskan aromin
rikkoo äkkiä
huuto vaarivainajan
intohimontihkuinen.

Lopuksi lapsuusmuisto :

Rappukäytävän
kivilaatan laikusta
silmää vilkuttaa
kambrikauden viimeinen
trilobiitti iloinen.

6-vuotiaana näin kirjassa kuvan muinaisista pikkuotuksista trilobiiteista. Sain jostain päähäni, että rappukäytävämme harmaan kiven valkoiset laikut olivat trilobiitin fossiileja.

6 kommenttia:

  1. Runojasi yhdistää hetkellisyys.

    Pidin eniten tuosta lapsuusmuitostasi - lapsifantasiaa.

    VastaaPoista
  2. Mainioita!
    hauskasti kerrot muodon viilaamisesta
    Ensin syntyy 'runokasta 'ja 'sulokasta'
    mutta ryhdistäydyt oitis ja laadit 'selkokielisen sanajärjestyksen':

    Sitten otatkin homman haltuun :-)

    VastaaPoista
  3. Lapsuusmuisto onkin tässä aivan ihana tanka

    VastaaPoista
  4. Sanataiturina pystyt muokkaamaan moneksi! Tykkäsin sekä nokkospuskan hajusta että muinaisista triboliiteista!

    VastaaPoista
  5. Tanka herätti hetkenaikaa hämmennystä kun on ottunut kirjoittamaan enemmän tällaisia Kalle Päätalo -paksuisia eepoksia. Mutta sitten tämä olikin luontevaa. Hetkellisyyden vangitseminen on vaikeaa, mutta se taitaa olla runouden alkuperäinen idea.

    Lapsuusmuitot on minulla aina mukana runoissa. Runot ovat kuin pitkiä jänteitä, jotka kulkevat ihmisen koko elämän läpi - aikuisuuden ja lapsuuden ero käy merkityksettömäksi.

    Nokkospuskan haju on varastettu Anna Ahmatovan nimeämättömästä runosta, jossa sanotaan (oma suomennokseni) :

    "Ja nokkonen haisi kuin ruusut
    vaikkakin vahvemmin."

    Runo on upea kuvaus poikkeuksellisen lämpimästä vuoden 1922 syyskuusta.

    VastaaPoista