Miksi tieteelliset kulttuurit kuihtuvat ja menettävät luovuutensa? Tämä kysymys askarruttaa niin hellenistisen kuin arabialaisenkin kulttuurin tutkijoita, ja se on tärkeä kysymys myös meidän aikakautenamme, jolloin moniin tieteenaloihin kohdistuu rajuja hyökkäyksiä.
Tavallisin selitys arabitieteen kuihtumiselle on uskonnollisen fanaattisuuden nousu 1000-luvulta lähtien. Se ei riitä selitykseksi ainakaan yksinään. Uskonnollisesti fanaattiset seldzukit rahoittivat 1000-luvulla mittavaa tieteiden tutkimusta elättämällä mm. tiedemies Omar Khayamia.
Toinen uskonnollinen fanaatikkoryhmä olivat ismaeliitit eli ”seitsemän imaamin shiialaiset”, jotka hallitsivat suurta osaa islamilaisesta maailmasta 900-luvulla. He suosivat tieteitä. Ismaeliittilahkolaisten sotilaallisesti järjestäytyneet siirtokunnat olivat 1200-luvulle asti vainottujen tiedemiesten turvapaikkoja nykyisen Iranin alueella.
Välittömin syy arabitieteen rappioon oli johdonmukaisen tiedepolitiikan ehtyminen. Tiedettä kyllä tehtiin, mutta jossakin vaiheessa sen rahoitus alkoi kärsiä, sen tuloksia lakattiin levittämästä systemaattisesti, eivätkä uudet tutkimukset nojanneet vanhoihin. Tiede menetti tärkeimmän ominaisuutensa, tiedon kumuloitumisen eli kasautumisen sukupolvesta toiseen.
Yksi traaginen esimerkki hukkaan menneestä tieteellisestä tutkimuksesta on optiikan tutkija Ibn al-Haitham. Hän rakensi 1000-luvun alkupuolen Kairossa camera obscura –laitteen ja loi kokonaisvaltaisen selityksen sille, kuinka ihminen saattaa nähdä asioita. Hän kuvasi tarkasti silmän rakenteen ja päätteli, että silmän näkemä kuva on ylösalaisin mutta muodostuu aivoissa sellaiseksi kuin me sen näemme. Hän myös oivalsi, että valo koostuu yksittäisistä säteistä ja että silmä näkee kuvan yksittäisinä valopisteinä – siis pikseleinä.
Ibn al-Haitham kokosi yhteen koko arabikulttuurin empiirisen tiedon näkemisestä, täydensi sitä omilla tutkimuksillaan ja loi teorian, joka on hätkähdyttävän lähellä nykyistä käsitystä näkemisestä. Hän teki useita virhepäätelmiä, jotka olisi ollut helppo korjata, jos hänen ympärillään olisi ollut tiedemiesyhteisö, joka olisi jatkanut hänen työtään. Mutta niin ei käynyt. Ibn al-Haithamin työ jäi lähes unohduksiin hänen kuoltuaan n.v. 1040, eivätkä myöhemmät optiikan ja silmän tutkijat pääosin tunteneet hänen teoksiaan. Hänen pääteoksensa Optiikka sentään käännettiin Euroopassa latinaksi, ja kirjoittajaksi merkittiin arabialainen ”Alhacen”.
Matematiikan, maantieteen ja tähtitieteen alueilla luova tutkimusperinne jatkui sentään 1400-luvulle asti. Viimeisinä vuosisatoinaan arabitiede mittasi melko tarkasti maapallon ympärysmitan, kartoitti ja kuvasi planeettamme Kiinasta Kanariansaarille ja Mosambikista Suomenlahdelle sekä kehitti uusia geometrisia työkaluja planeettojen ratojen laskemiseen.
Eurooppalaiset hyökkäsivät 1090-luvulla arabimaailmaan ensimmäisellä ristiretkellä. He kohtasivat kulttuurin, joka oli murskaavasti ylivoimainen heihin verrattuna kaikessa paitsi sotataidossa. Eurooppalaiset olivat omaksuneet arabialaisen sotataidon vuosisatojen kuluessa käydessään rankkoja puolustustaisteluja Eurooppaan pyrkiviä arabivalloittajia vastaan.
1100- ja 1200-luvulla Eurooppa imuroi arabialaista tiedettä ja teknologiaa valtavalla intensiteetillä, samaan aikaan kun se kävi sotaan näitä ”uskottomia” vastaan. Tämä tiedonsiirto johti Euroopan sydänkeskiajan huikeaan kulttuurinousuun. Tieteenhistorioitsijat puhuvat myös ”sydänkeskiajan teollisesta vallankumouksesta”, kun eurooppalaiset ottivat laajaan käyttöön esimerkiksi vesi- ja tuulivoiman.
Eurooppalaiset alkoivat pian kehittää arabialaista tiedettä eteenpäin. Arabitiedemiehet pitivät yleisesti Maata pallonmuotoisena mutteivät uskoneet, että se kiertää aurinkoa. Tämän paradigmanmuutoksen teki eurooppalainen Kopernikus 1500-luvulla, apunaan 1400-luvun keskiaasialaisten matemaatikkojen kehittämät yhtälöt. Kopernikus jatkoi suoraan siitä, mihin arabitiede pysähtyi.
Kristofer Kolumbus puolestaan päätteli arabialaisen maantiedon perusteella, että on mahdollista päästä Euroopasta Intiaan purjehtimalla maapallon ympäri länteen päin. Hän lähti matkaan, mukanaan arabialaiset astrolabit, arabialaiset Intian kartat ja virheelliset arabialaiset laskelmat maapallon ympärysmitasta. Hän ei ollut perillä arabitieteen tuoreemmista laskelmista, joiden mukaan maapallo on paljon luultua suurempi.
Missä vaiheessa Eurooppa sitten meni tieteen tasossa arabien ohi? Vastaus vaihtelee eri aloilla. 1400-luvulla Henrik Purjehtijan rahoittamat tutkimusryhmät nostivat portugalilaisen merenkulkutekniikan ohi arabialaisen, ja saksalainen Gutenberg keksi ruveta painamaan kirjoja teollisesti. 1500-luvulla puolalainen Nikolaus Kopernikus kuvasi aurinkokunnan paremmin kuin arabit, ja 1600-luvulla englantilainen William Harvey ohitti arabit verenkierron kuvauksen tarkkuudessa. 1500-1600-luvuilla italialaisen Galilein ja englantilaisen Newtonin fysiikka ajoi arabialaisen ohi, mutta koneenrakennuksen alalla arabit ohitettiin selvästi vasta 1700-luvun teollisessa vallankumouksessa. Arabikemia ohitettiin yksiselitteisesti 1700-luvulla, kun eurooppalaiset tiedemiehet löysivät uudet alkuaineet hapen, typen ja vedyn.
Sotataidossa islamilainen maailma sinnitteli eurooppalaisten tasolla pisimpään. Eurooppalaiset kehittivät 1300-luvulla ensimmäiset tuliaseet, mutta ottomaaniturkkilaiset omaksuivat uuden tekniikan välittömästi. 1400-1500-luvulla he olivat ajoittain eurooppalaisten edellä tuliaseiden kehittelyssä, mikä näkyy heidän menestyksekkäissä valloitusretkissään Eurooppaan. Vasta 1700-luvulla eurooppalainen aseteknologia riuhtaisi yksiselitteisesti edelle ottomaanikulttuurista, ja eurooppalaiset alkoivat hitaasti vallata takaisin ottomaanien alueita.
Napoleonin sotaretki Egyptiin 1799 oli shokki arabimaailmalle : se tajusi jääneensä toivottomasti jälkeen eurooppalaisista. 1800-luvulla arabit aloittivat tuhannen vuoden takaisen käännösliikkeen uudelleen : nyt käännettiin arabiaksi eurooppalaisia matematiikan, insinööritieteiden, sotataidon, kemian, fysiikan ja lääketieteen teoksia. Arabit ymmärsivät, että pärjätäkseen eurooppalaisille he joutuvat nöyrtymään oppilaiksi, modernisoitumaan ja omaksumaan ”eurooppalaisen mahdin välineet”. Tämä kehitys jatkuu arabimaailmassa edelleen 2000-luvulla.
Kirjallisuutta :
Guillou Jan, Pohjoinen valtakunta. Like 2008. Ristiretki-trilogian kolmas osa, romaani arabiteknologian siirtymisestä keskiajan Ruotsiin. Alkuteos Riket vid vägens slut.
Hämeen-Anttila Jaakko ja Nokso-Koivisto Inka, Kalifien kirjastossa. Arabialais-islamilaisen tieteen historia. Avain 2011.
Maalouf, Amin, Samarkand. Gummerus 2009. Romaani 1000-luvun persialaisen tiedemiehen ja runoilijan Omar Khayamin elämästä ja hänen ”Samarkandin-käsikirjoituksensa” myöhemmistä vaiheista.
lauantai 10. joulukuuta 2011
Arabitiede II : Luomiskausi
Tämä on toinen osa arabien tiedehistoriaa käsittelevää artikkelisarjaani. Päälähteenäni on ollut Jaakko Hämeen-Anttilan ja Inka Nokso-Koivisto teos Kalifien kirjastossa. Arabialais-islamilaisen tieteen historia. Avain 2011. Olen kuitenkin harrastanut asiaa ja kerännyt siihen liittyvää pikkufaktaa jo vuosien ajan.
Jos 800-luku oli arabikulttuurissa jäljittelyn aikaa, seuraavat vuosisadat olivat uuden luomista. Yksi matematiikan suuria nimiä oli 1000-luvulla persialainen Omar Khayam, joka Euroopassa tunnetaan rakkausrunojen kirjoittajana ja viinin ylistäjänä. Aikalaisille hän oli suuri matemaatikko ja astronomi. Hän vietti tuotteliaimmat vuotensa seldzukkisulttaani Malik Shahin hovissa Isfahanissa (nykyinen Iran).
Khayam toi algebraan kolmannen asteen yhtälöt, joita suomalaiset nuoret pääsevät kiroamaan lukion pitkän matematiikan kursseilla. Hän oli myös mukana tähtitieteellisessä työryhmässä, joka loi vuonna 1079 niin tarkan kalenterin, että eurooppalaiset ylsivät samaan tarkkuuteen vasta gregoriaanisen kalenterin myötä 1500-luvulla.
Jos Omar Khayamin värikäs elämä kiinnostaa, kannattaa lukea libanonilaissyntyisen Amin Maaloufin loistava historiallinen romaani Samarkand (Gummerus 2008). Siinä Khayam on tärkein päähenkilö.
Yksi suurimpia arabitieteitä oli ilm al-kemia, joka sittemmin siirtyi alkemian nimellä eurooppalaiseen kulttuuriin. Arabikemia on ollut huonossa maineessa, koska sen teoreettinen perusta oli jokseenkin roskaa. Mutta se oli kokeellista ja se tuotti valtavasti löytöjä.
Arabit tunsivat rikin ja elohopean tavallisimmat reaktiot. He osasivat tislata viinistä pistävänhajuista, väritöntä, herkästi syttyvää ja ilmeisen tarpeetonta ainetta, jolle he antoivat nimen al-kuhl, eurooppalaisittain alkoholi. Euroopassa alkoholintislaus levisi 1600-luvulle mennessä kaikkiin kansankerroksiin. Arabit tutkivat myös maasta pulppuavaa öljyä ja oppivat tislaamaan siitä valopetroolia, jota käytettiin laajasti senaikaisissa öljylampun prototyypeissä. Tislausjäännökseksi tuli toinen pistävänhajuinen ja ilmeisen tarpeeton aine, bensiini.
Tiede ja teknologia eivät olleet arabialais-persialaisessa kulttuurissa niin tiiviissä kytköksessä kuin myöhemmin eurooppalaisessa kulttuurissa. Tekniikassa yllettiin hienoihin saavutuksiin, joita tieteellinen kirjallisuus ei aina vaivautunut kuvailemaan kovin yksityiskohtaisesti.
Keskiajalla maailman teknologian kärkimaa oli Tang- ja Sung-dynastioiden Kiina. Kiinalaisten teknologiset innovaatiot siirtyivät Keski-Aasian karavaaniteitä pitkin arabialais-persialaiseen kulttuuriin : paperi, kompassi, ruuti. Arabit kehittivät näitä edelleen ja loivat myös aivan omia keksintöjään, esimerkiksi tuulimyllyn.
Arabit asuvat kuivalla, aavikoiden reunustamalla ilmastovyöhykkeellä, ja veden niukkuus asettaa reunaehdot heidän kulttuurilleen. Siksi on ymmärrettävää, että teknologian tärkein tarkoitus oli kuljettaa ja jakaa vettä. Vettä saatiin esimerkiksi vuoristojen kosteista maakerrostumista. Vuorilta vesi kuljetettiin kymmenien kilometrien pituisissa maanalaisissa qanat-kanavissa, jotka saattoivat kulkea kymmenien metrien syvyydessä ja tarvitsivat paineentasausta varten säännöllisin välein olevia tuuletusaukkoja. Niiden kaivaminen edellytti tarkkaa maaperän tuntemusta, tuuletustekniikan hallintaa ja kaltevuuden mittausta.
Qanat-järjestelmien avulla tuotettiin miljoonien keskiajan arabien ruoka ja pidettiin yllä Iranin ja Pohjois-Afrikan loisteliaita suurkaupunkeja. Niiden ansiosta juokseva vesi oli sangen yleinen ilmiö keskiajan arabikaupungeissa, keskellä subtrooppisia puoliaavikoita. Missä ei ollut jokia eikä vuoristoja, nostettiin vettä syvistä pohjavesikerrostumista tuulivoiman avulla.
Arabialainen vesiteknologia kohtasi parempansa vasta 1930-luvulla, kun Palestiinan tulleet juutalaissiirtolaiset kykenivät nostamaan pohjavettä vielä syvemmistä kerrostumista ja imemään arabinaapureittensa kaivot kuiviksi.
Eurooppalaiset ristiretkeläiset ällistelivät arabitekniikan saavutuksia 1100-luvulla ja toivat mukanaan arabialaisia käsityöläisiä ja koneenrakentajia palatessaan kotimaihinsa. Hieno kuvaus tästä teknisen osaamisen siirrosta on Jan Guilloun Ristiretki-trilogian kolmas romaani Pohjoinen valtakunta (Like 2008, alkuteos Riket vid vägens slut). Guilloun tulkinta on, että Palestiinasta tuotu arabitiede loi 1100-luvulla Folkunga-suvun mahdin ja johti 1200-luvulla Ruotsin valtakunnan yhdistymiseen ja Suomen valloitukseen.
Kirjallisuutta :
Guillou Jan, Pohjoinen valtakunta. Like 2008. Ristiretki-trilogian kolmas osa, romaani arabiteknologian siirtymisestä keskiajan Ruotsiin. Alkuteos Riket vid vägens slut.
Hämeen-Anttila Jaakko ja Nokso-Koivisto Inka, Kalifien kirjastossa. Arabialais-islamilaisen tieteen historia. Avain 2011.
Maalouf, Amin, Samarkand. Gummerus 2009. Romaani 1000-luvun persialaisen tiedemiehen ja runoilijan Omar Khayamin elämästä ja hänen ”Samarkandin-käsikirjoituksensa” myöhemmistä vaiheista.
Jos 800-luku oli arabikulttuurissa jäljittelyn aikaa, seuraavat vuosisadat olivat uuden luomista. Yksi matematiikan suuria nimiä oli 1000-luvulla persialainen Omar Khayam, joka Euroopassa tunnetaan rakkausrunojen kirjoittajana ja viinin ylistäjänä. Aikalaisille hän oli suuri matemaatikko ja astronomi. Hän vietti tuotteliaimmat vuotensa seldzukkisulttaani Malik Shahin hovissa Isfahanissa (nykyinen Iran).
Khayam toi algebraan kolmannen asteen yhtälöt, joita suomalaiset nuoret pääsevät kiroamaan lukion pitkän matematiikan kursseilla. Hän oli myös mukana tähtitieteellisessä työryhmässä, joka loi vuonna 1079 niin tarkan kalenterin, että eurooppalaiset ylsivät samaan tarkkuuteen vasta gregoriaanisen kalenterin myötä 1500-luvulla.
Jos Omar Khayamin värikäs elämä kiinnostaa, kannattaa lukea libanonilaissyntyisen Amin Maaloufin loistava historiallinen romaani Samarkand (Gummerus 2008). Siinä Khayam on tärkein päähenkilö.
Yksi suurimpia arabitieteitä oli ilm al-kemia, joka sittemmin siirtyi alkemian nimellä eurooppalaiseen kulttuuriin. Arabikemia on ollut huonossa maineessa, koska sen teoreettinen perusta oli jokseenkin roskaa. Mutta se oli kokeellista ja se tuotti valtavasti löytöjä.
Arabit tunsivat rikin ja elohopean tavallisimmat reaktiot. He osasivat tislata viinistä pistävänhajuista, väritöntä, herkästi syttyvää ja ilmeisen tarpeetonta ainetta, jolle he antoivat nimen al-kuhl, eurooppalaisittain alkoholi. Euroopassa alkoholintislaus levisi 1600-luvulle mennessä kaikkiin kansankerroksiin. Arabit tutkivat myös maasta pulppuavaa öljyä ja oppivat tislaamaan siitä valopetroolia, jota käytettiin laajasti senaikaisissa öljylampun prototyypeissä. Tislausjäännökseksi tuli toinen pistävänhajuinen ja ilmeisen tarpeeton aine, bensiini.
Tiede ja teknologia eivät olleet arabialais-persialaisessa kulttuurissa niin tiiviissä kytköksessä kuin myöhemmin eurooppalaisessa kulttuurissa. Tekniikassa yllettiin hienoihin saavutuksiin, joita tieteellinen kirjallisuus ei aina vaivautunut kuvailemaan kovin yksityiskohtaisesti.
Keskiajalla maailman teknologian kärkimaa oli Tang- ja Sung-dynastioiden Kiina. Kiinalaisten teknologiset innovaatiot siirtyivät Keski-Aasian karavaaniteitä pitkin arabialais-persialaiseen kulttuuriin : paperi, kompassi, ruuti. Arabit kehittivät näitä edelleen ja loivat myös aivan omia keksintöjään, esimerkiksi tuulimyllyn.
Arabit asuvat kuivalla, aavikoiden reunustamalla ilmastovyöhykkeellä, ja veden niukkuus asettaa reunaehdot heidän kulttuurilleen. Siksi on ymmärrettävää, että teknologian tärkein tarkoitus oli kuljettaa ja jakaa vettä. Vettä saatiin esimerkiksi vuoristojen kosteista maakerrostumista. Vuorilta vesi kuljetettiin kymmenien kilometrien pituisissa maanalaisissa qanat-kanavissa, jotka saattoivat kulkea kymmenien metrien syvyydessä ja tarvitsivat paineentasausta varten säännöllisin välein olevia tuuletusaukkoja. Niiden kaivaminen edellytti tarkkaa maaperän tuntemusta, tuuletustekniikan hallintaa ja kaltevuuden mittausta.
Qanat-järjestelmien avulla tuotettiin miljoonien keskiajan arabien ruoka ja pidettiin yllä Iranin ja Pohjois-Afrikan loisteliaita suurkaupunkeja. Niiden ansiosta juokseva vesi oli sangen yleinen ilmiö keskiajan arabikaupungeissa, keskellä subtrooppisia puoliaavikoita. Missä ei ollut jokia eikä vuoristoja, nostettiin vettä syvistä pohjavesikerrostumista tuulivoiman avulla.
Arabialainen vesiteknologia kohtasi parempansa vasta 1930-luvulla, kun Palestiinan tulleet juutalaissiirtolaiset kykenivät nostamaan pohjavettä vielä syvemmistä kerrostumista ja imemään arabinaapureittensa kaivot kuiviksi.
Eurooppalaiset ristiretkeläiset ällistelivät arabitekniikan saavutuksia 1100-luvulla ja toivat mukanaan arabialaisia käsityöläisiä ja koneenrakentajia palatessaan kotimaihinsa. Hieno kuvaus tästä teknisen osaamisen siirrosta on Jan Guilloun Ristiretki-trilogian kolmas romaani Pohjoinen valtakunta (Like 2008, alkuteos Riket vid vägens slut). Guilloun tulkinta on, että Palestiinasta tuotu arabitiede loi 1100-luvulla Folkunga-suvun mahdin ja johti 1200-luvulla Ruotsin valtakunnan yhdistymiseen ja Suomen valloitukseen.
Kirjallisuutta :
Guillou Jan, Pohjoinen valtakunta. Like 2008. Ristiretki-trilogian kolmas osa, romaani arabiteknologian siirtymisestä keskiajan Ruotsiin. Alkuteos Riket vid vägens slut.
Hämeen-Anttila Jaakko ja Nokso-Koivisto Inka, Kalifien kirjastossa. Arabialais-islamilaisen tieteen historia. Avain 2011.
Maalouf, Amin, Samarkand. Gummerus 2009. Romaani 1000-luvun persialaisen tiedemiehen ja runoilijan Omar Khayamin elämästä ja hänen ”Samarkandin-käsikirjoituksensa” myöhemmistä vaiheista.
Arabitiede I : jäljittelyn aika
Tämä on ensimmäinen osa arabien tiedehistoriaa käsittelevää artikkelisarjaani. Päälähteenäni on ollut Jaakko Hämeen-Anttilan ja Inka Nokso-Koivisto teos Kalifien kirjastossa. Arabialais-islamilaisen tieteen historia. Avain 2011. Olen kuitenkin harrastanut asiaa ja kerännyt siihen liittyvää pikkufaktaa jo vuosien ajan.
Arabit ja persialaiset puhuvat mielellään kulttuurinsa keskiaikaisesta loistokaudesta, ja tietoisuus menneestä suuruudesta kuuluu nykypäivänäkin Lähi-idän kulttuuriin. Eurooppalaiset käyvät tämän loistokauden läpi kursorisesti noin 20 minuutissa yläasteen ja kenties toisen kerran vielä lukion tunneilla. Sen jälkeen he eivät siihen törmää.
Se, että arabit ja persialaiset jaksavat vielä muistella tuhannen vuoden takaisia aikoja, on vakiintuneen eurooppalaisen tulkinnan mukaan todiste siitä, että he eivät ole kyenneet luomaan mitään uutta niiden aikojen jälkeen. Jostain syystä tätä tulkintaa ei sovelleta vielä kaukaisemman antiikin tutkimukseen, josta taas eurooppalaiset ovat innostuneita.
Arabialais-persialainen kulttuuri omaksui aikaisempien sukupolvien tieteen ja kehitti sitä eteenpäin. Eurooppalaiset saivat tieteellisen ajattelun perusteet arabeilta ja loivat sen pohjalle historian mahtavimman tieteellisen vallankumouksen. Jaakko Hämeen-Anttilan ja Inka Nokso-Koiviston teos Kalifien kirjastossa täyttää tieteenhistoriamme suuren aukon kertomalla arabialaisen tieteen tarinan.
Jotta uutta tiedettä voisi luoda, täytyy ensin omaksua jo vanha. On järkevämpää opiskella vanhoilta mestareilta pyörän rakennepiirustukset kuin keksiä pyörä uudelleen. Kaikkien suurten tieteellisten sivilisaatioiden historiassa on alkuaika, jolloin ne imuroivat varhaisempien kulttuurien tietämyksen.
Kreikkalaiset omaksuivat muinaisen Lähi-idän tieteellisen perinnön 500-luvulla e.a.a. ja loivat sen pohjalta lopulta hellenistisen sivistyksen (tieteessä esim. Maan pallonmuotoisuus ja euklidinen geometria). Intialaiset liittivät 200-luvulla e.a.a. hellenistisen tieteen saavutukset omaan perinteeseensä ja nostivat tieteen uudelle tasolle (esim. nollaan perustuva numerojärjestelmä). Kiinalaiset omaksuivat intialaisen tieteen saavutukset 500-luvulla ja arabit 800-luvulla j.a.a. Kun eurooppalaiset alkoivat 1100-luvulla imeä arabialaista tiedettä, he saivat tiivistetyssä paketissa Vanhan maailman sivilisaatioiden siihenastisen tieteellis-teknologisen perinnön.
Vanhojen kulttuurien perintö siirtyi arabeille ns. käännösliikkeen kautta : kreikkalainen ja hellenistinen kirjallisuus käännettiin arabiaksi, pääosin 800-luvulla. Se oli järjestelmällistä, sukupolvia kestävää työtä, Bagdadin abbasidikalifien tiedepolitiikan valtava ponnistus.
Legendaarisin ”tiedekalifi” oli Al-Mamun, joka hallitsi 813-833, eli ranskalaisen Kaarle Suuren jälkeisinä vuosikymmeninä. Al-Mamun oli Tuhannen ja yhden yön tarinoista tunnetun Harun ar-Rashidin poika, joka kaappasi vallan isoveljeltään sisällissodan kautta ja murhautti tämän. Hän flirttaili rationalistisen mutazili-liikkeen kanssa, joka väitti epäsuorasti, että järki on luotettavampi tiedonlähde kuin Koraani. Hän loi Bagdadiin ”Viisauden talon”, tiedekeskuksen johon kerättiin aikakauden suurimpia tiedemiehiä.
Al-Mamunin loistavin löytö oli nykyisen Uzbekistanin takamailta Bagdadiin tuotettu persialainen matemaatikko Al-Khwarizmi. Hänet opittiin myöhemmin tuntemaan myös Euroopassa helpommin lausuttavalla nimellä Algorism. Hänestä ovat saaneet nimensä matemaattiset lausekkeet algoritmit, joita hän kehitteli ja jotka ovat tietokonekielen perusta.
Al-Khwarizmi toi arabikulttuuriin ”paikoilleen asettamisen tieteen”, ilm al-jabr, joka tuli Euroopassa tunnetuksi egyptiläisittäin äännetyllä nimellä algebra. Al-Khwarizm ei välttämättä luonut itse paljoakaan uutta – todennäköisesti hän vain sovitti intialaisen matematiikan arabialaiseen viitekehykseen. Hän opetti arabeille intialaisen nollajärjestelmän, joka siirtyi 1100-luvulla Eurooppaan ”arabialaisina numeroina”.
Al-Khwarizmi merkitsi yhtälön tuntemattoman tekijän arabian sanalla shai (”jokin”). Kun espanjalaiset myöhemmin käänsivät hänen teoksiaan latinaksi, he merkitsivät shai-sanan kirjaimella x (joka espanjan kielessä äännetään kuten sh englannissa).
Lähteitä : Hämeen-Anttila Jaakko ja Nokso-Koivisto Inka, Kalifien kirjastossa. Arabialais-islamilaisen tieteen historia. Avain 2011.
Arabit ja persialaiset puhuvat mielellään kulttuurinsa keskiaikaisesta loistokaudesta, ja tietoisuus menneestä suuruudesta kuuluu nykypäivänäkin Lähi-idän kulttuuriin. Eurooppalaiset käyvät tämän loistokauden läpi kursorisesti noin 20 minuutissa yläasteen ja kenties toisen kerran vielä lukion tunneilla. Sen jälkeen he eivät siihen törmää.
Se, että arabit ja persialaiset jaksavat vielä muistella tuhannen vuoden takaisia aikoja, on vakiintuneen eurooppalaisen tulkinnan mukaan todiste siitä, että he eivät ole kyenneet luomaan mitään uutta niiden aikojen jälkeen. Jostain syystä tätä tulkintaa ei sovelleta vielä kaukaisemman antiikin tutkimukseen, josta taas eurooppalaiset ovat innostuneita.
Arabialais-persialainen kulttuuri omaksui aikaisempien sukupolvien tieteen ja kehitti sitä eteenpäin. Eurooppalaiset saivat tieteellisen ajattelun perusteet arabeilta ja loivat sen pohjalle historian mahtavimman tieteellisen vallankumouksen. Jaakko Hämeen-Anttilan ja Inka Nokso-Koiviston teos Kalifien kirjastossa täyttää tieteenhistoriamme suuren aukon kertomalla arabialaisen tieteen tarinan.
Jotta uutta tiedettä voisi luoda, täytyy ensin omaksua jo vanha. On järkevämpää opiskella vanhoilta mestareilta pyörän rakennepiirustukset kuin keksiä pyörä uudelleen. Kaikkien suurten tieteellisten sivilisaatioiden historiassa on alkuaika, jolloin ne imuroivat varhaisempien kulttuurien tietämyksen.
Kreikkalaiset omaksuivat muinaisen Lähi-idän tieteellisen perinnön 500-luvulla e.a.a. ja loivat sen pohjalta lopulta hellenistisen sivistyksen (tieteessä esim. Maan pallonmuotoisuus ja euklidinen geometria). Intialaiset liittivät 200-luvulla e.a.a. hellenistisen tieteen saavutukset omaan perinteeseensä ja nostivat tieteen uudelle tasolle (esim. nollaan perustuva numerojärjestelmä). Kiinalaiset omaksuivat intialaisen tieteen saavutukset 500-luvulla ja arabit 800-luvulla j.a.a. Kun eurooppalaiset alkoivat 1100-luvulla imeä arabialaista tiedettä, he saivat tiivistetyssä paketissa Vanhan maailman sivilisaatioiden siihenastisen tieteellis-teknologisen perinnön.
Vanhojen kulttuurien perintö siirtyi arabeille ns. käännösliikkeen kautta : kreikkalainen ja hellenistinen kirjallisuus käännettiin arabiaksi, pääosin 800-luvulla. Se oli järjestelmällistä, sukupolvia kestävää työtä, Bagdadin abbasidikalifien tiedepolitiikan valtava ponnistus.
Legendaarisin ”tiedekalifi” oli Al-Mamun, joka hallitsi 813-833, eli ranskalaisen Kaarle Suuren jälkeisinä vuosikymmeninä. Al-Mamun oli Tuhannen ja yhden yön tarinoista tunnetun Harun ar-Rashidin poika, joka kaappasi vallan isoveljeltään sisällissodan kautta ja murhautti tämän. Hän flirttaili rationalistisen mutazili-liikkeen kanssa, joka väitti epäsuorasti, että järki on luotettavampi tiedonlähde kuin Koraani. Hän loi Bagdadiin ”Viisauden talon”, tiedekeskuksen johon kerättiin aikakauden suurimpia tiedemiehiä.
Al-Mamunin loistavin löytö oli nykyisen Uzbekistanin takamailta Bagdadiin tuotettu persialainen matemaatikko Al-Khwarizmi. Hänet opittiin myöhemmin tuntemaan myös Euroopassa helpommin lausuttavalla nimellä Algorism. Hänestä ovat saaneet nimensä matemaattiset lausekkeet algoritmit, joita hän kehitteli ja jotka ovat tietokonekielen perusta.
Al-Khwarizmi toi arabikulttuuriin ”paikoilleen asettamisen tieteen”, ilm al-jabr, joka tuli Euroopassa tunnetuksi egyptiläisittäin äännetyllä nimellä algebra. Al-Khwarizm ei välttämättä luonut itse paljoakaan uutta – todennäköisesti hän vain sovitti intialaisen matematiikan arabialaiseen viitekehykseen. Hän opetti arabeille intialaisen nollajärjestelmän, joka siirtyi 1100-luvulla Eurooppaan ”arabialaisina numeroina”.
Al-Khwarizmi merkitsi yhtälön tuntemattoman tekijän arabian sanalla shai (”jokin”). Kun espanjalaiset myöhemmin käänsivät hänen teoksiaan latinaksi, he merkitsivät shai-sanan kirjaimella x (joka espanjan kielessä äännetään kuten sh englannissa).
Lähteitä : Hämeen-Anttila Jaakko ja Nokso-Koivisto Inka, Kalifien kirjastossa. Arabialais-islamilaisen tieteen historia. Avain 2011.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Marraskuun valo
on niukkaa
ja siksi kallisarvoista.
Sen sameat luksit valaisevat
vain kaikkein välttämättömimmän :
kanaalin savisen veden
paljaan kynnösmaan
ja haavan lehdettömät luurangot,
ja illalla,
kun sähkökatkos
pyyhkäisee sata vuotta sivilisaatiota
kaupungista,
luulet ensin ettet näe kättäsikään
mutta sitten huomaat
siihen kohdistuvan
kosmisen hohteen. Se siilautuu
korkealta katulamppujen yltä.
Maailmankaikkeus on ollut siellä,
koko ajan.
ja siksi kallisarvoista.
Sen sameat luksit valaisevat
vain kaikkein välttämättömimmän :
kanaalin savisen veden
paljaan kynnösmaan
ja haavan lehdettömät luurangot,
ja illalla,
kun sähkökatkos
pyyhkäisee sata vuotta sivilisaatiota
kaupungista,
luulet ensin ettet näe kättäsikään
mutta sitten huomaat
siihen kohdistuvan
kosmisen hohteen. Se siilautuu
korkealta katulamppujen yltä.
Maailmankaikkeus on ollut siellä,
koko ajan.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Salama valaisi kasvosi
sen ajan minkä välähdys kestää,
ja nyt yritän muistella miltä ne näyttivät.
Kuljemme pimeässä
käsi kädessä, ettemme eksyisi toisistamme.
Voin vain tunnustella piirteitäsi
sormenpäillä ja huulilla.
ja nyt yritän muistella miltä ne näyttivät.
Kuljemme pimeässä
käsi kädessä, ettemme eksyisi toisistamme.
Voin vain tunnustella piirteitäsi
sormenpäillä ja huulilla.
sunnuntai 28. elokuuta 2011
Inarilta Jäämerelle - kanoottiretken päiväkirja
Lauantai 20.8. Viisi äijää ahtautuu Vaasassa henkilöautoon, peräkärryssä kaksi inkkarikanoottia ja yksi kajakki. Ajamme pitkien taukojen kanssa Sodankylän pohjoispuolelle, jossa yövymme pusikossa. Meillä on yksi teltta ja kaksi louetta. Loue on sateelta suojaava, keskipalkin varaan varaan pystytettävä kangas, jonka alla voi nukkua tai vaikkapa maata tähtiä katsellen.
Sunnuntai 21.8. Inarin ykkösravintolan terassilla istuu pulisevaa väkeä, välillä joukosta kajahtaa joiunpätkä. Saamelaismusiikin festivaali on päättynyt, ja Saamenmaan henkinen eliittihän siellä istuu aamukaljalla. Jälkeenpäin tajuan ohittaneeni metrin päästä Merja Aletta Ranttilan, jonka hurjat susineitsytmaalaukset kiehtoivat minua 90-luvulla. Emme koe kuuluvamme taiteilijapiireihin, vaan menemme viimeiselle sivilisaatioaterialle Nesteelle Scanburgeriin, jossa myös viimeinen päästö posliiniastiaan.
Iltapäivällä laskemme kanootit Syrjäpuolen lampeen Suprun kylän lähellä. Alkaa melonta kohti Inarinjärveä pitkin lampia ja puroja, välillä pikkukannasten yli vetäen. Olisimme voineet painua suoraan isoille seljille Nitsinjärven rannalta, mutta tuuli on kohtalainen, ja joukossa olen minä, jonka melontakokemus on lähes nolla. Lammilla on hyvä opetella perusteita.
Maanantai 22.8. Saavumme Inarinjärven Suolisvuonoon, josta alkaa melonta yli vähän isompien selkien, hienossa auringonpaisteessa. Kestän kilometrien melontapätkät yllättävän hyvin, mitä nyt vähän yksi selkälihas ja yksi kyynärvarsilihas muistuttavat olemassaolostaan. Kyynelvuonossa mökkejä upeilla paikoilla, rantapoukamassa muskeliveneitä. Vstaan tulee yksi puhumaton pariskunta ja puhelias norjalaisryhmä, meloen molemmat. Iltaleiri Kyyneljärven kanervaisilla rantakallioilla, tunnen astuneeni sisälle Akseli Gallen-Kallelan maalaukseen.
Tiistai 23.8. Nousemme vastavirtaan Inariin laskevia pikkujärviä, yhä ylemmäs. Päivän ainoat vastaantulijat neljä suomalaisjätkää, meloen. Kiskomme kanootteja yli kannasten, mikä on fyysisesti raskasta hommaa.
Sivilisaation merkkejä ovat tikasmalliset vetopuut, joita on vedetty jyrkimpien kannasten rinteille - niitä pitkin on hyvä vetää kanootteja. Kännykkä ilmoittaa, että vain hätäpuhelut mahdollisia, mutta tekstariyhteys toimii. Moottorikelkkareiteistä kertovia merkkejä näkyy, kaikki kelopuu on poltettu.
Yövymme Alemmalla Tuulijärvellä, Inarin ja Jäämeren latvajokien välisellä vedenjakajalla. Tänään tuntuu kuin olisi joutunut vieraalle planeetalle tai abstraktiin maalaukseen - sen verran outoja ovat värit ja muodot. Vedenpohjia ja rantahiekkoja peittää harmaansinertävä levämatto, josta lähtee pöyhittäessä paha haju, ja sen alta kuplii paikoitellen metaania. Veden väri on sameanturkoosi.
Keskiviikko 24.8. Aamupäivällä tulee vettä mutta emme kastu pahasti. Laskemme kanootit Ylemmän Tuulijärven rantaan ja käväisemme Tuulipää-tunturin sivunyppylällä. Se ei tarkkaan ottaen ole enää tunturi - laella kasvaa harvakseltaan nuorta mäntyä, alle 40-vuotiasta. Ilmastonmuutos on ilmeisesti nostanut metsänrajaa.
Alkaa laskeutuminen vedenjakajalta, 140 metrin korkeudesta kohti Jäämerta. Pääsemme vielä melomaan pitkin latvajärviä, mutta joudumme myös hilaamaan kanootteja kivisten koskien ohi. Emme tapaa ainuttakaan muuta ihmistä. Kännykkä ottaa vastaan tekstareita muttei suostu lähettämään niitä.
Torstai 25.8. Laskeudumme Uutuanjokea, loputonta kanoottien hilaamista ohi kivisten koskien. Samppa laskee aika tylynnäköisen kosken reteästi seisaaltaan. Jengi väsynyttä mutta rujo äijähuumori auttaa. Rannalla kohtaamme yllättäen kaksi sipoolaista kalamiestä, jotka ovat tulleet kävellen toistakymmentä kilometriä Näätämöntieltä. Toisella on makea punatähti lippiksessään. Kalaa ei tule heille eikä meidän porukan kalamiehille.
Illalla pääsemme Norjan rajalle, joka on myös paliskuntien välinen raja. Rajaa pitkin kulkee vähän tavanomaista suureellisempi poroaita, ja kyltti kertoo suomeksi ja ruotsiksi, että olemme valtakunnanrajalla (valtakuntien nimiä ei mainita). Poroaita on vedetty myös Uutuanjoen poikki, ja sen reunalla kulkee kierroksellaan suomalainen rajavartija.
Meillä herää epäilys, onko rajan ylittäminen tässä kohtaa laillista. Jälkeenpäin saamme tietää että on, mutta nyt odotamme varmuuden vuoksi, että rajavartija häipyy näkyvistä. Liu'umme varoen raja-aidalle, jonka saa nostettua ylös. Melomme sen ali. Elämäni ensimmäinen rajanalitus. Uutuanjesta tulee nyt Munkalva.
Norjan puolella yövymme alueella, joka muistuttaa kovapanosammuntojen harjoituskenttää - katkenneita puita, kranaatinhylsy jne. Päättelemme, että joku norski on saanut pihistettyä tavaraa armeijan varastosta ja käynyt täällä vähän leikkimässä. Pekka tarjoaa rajanylityksen kunniaksi paukut Viru valgeeta.
Perjantai 26.8. Helvetillisen raskas ja märkä päivä, äijähuumori venytetään lähelle katkeamispistettä. Koskea kosken perään. Isoimmissa vesi syöksyy parikymmentä metriä pystysuorissa portaissa, pienimmissä virtaus kiihtyy kivikossa. Loputonta päätöksentekoa : vedetäänkö kanootit maitse kosken ohi jyrkkien harjujen yli, uitetaanko pitkin koskea niin että mies kävelee vuolaassa virrassa niljaisilla kivillä kannotista pidellen, vai lasketellaanko alas ja yritetään väistellä pinnan tuntumassa väijyviä kiviä. Kanoottikaverini Jaakko on äärettömän kärsivällinen tyyppi, mutta meinaa hermostua pari kertaa, kun en tajua kyllin nopeasti hänen ohjeitaan keskellä koskea. Laatumerkkiset goretex-housut ja lahkeet vedettynä yli kumisaappaiden ovat loistava ratkaisu - vesi saa nousta hetkittäin yli saappaanvarren ilman että sukat kastuvat. Lopulta olen kuitenkin märkä polvia myöten, perseestä ja paidanhelmasta. Ei kiva.
Hannun kajakki osoittautuu huonosti soveltuvaksi kivisiin koskiin. Inkkarikanooteilla pärjää kohtuullisen hyvin, vaikka kanootinpohja on jälkeenpäin aika rujon näköinen. Yhdessä koskessa kanoottiimme jumahtaa poikittain kiviin ja holahuttaa sisäänsä reippaan annoksen vettä. Aika paljon vaatteita kastuu, kun en ole paketoinut niitä kunnolla tukeviin muovipakkauksiin.
Upeat jokisuvannot ja harjut menevät vähän hukkaan - maisemat eivät jaksa hirveästi kiinnostaa, lähinnä haluttaisi päästä niistä pois mahdollisimman pian. Yhdellä kannaksella makaamme rättipoikkiväsyneinä, ja Hannu arvuuttaa mitä hän ajattelee sillä hetkellä. Veikkaamme viinaa, naisia ja nopeita autoja, mutta oikea vastaus on munkkikahvit. Päätämme että kun täältä päästään, juodaan munkkikahvit Sevettijärven baarissa.
Munkalva muuttuu Jäämeren lähellä tasaiseksi ja helposti melottavaksi. Sivilisaatio alkaa vyöryä vastaamme : mökkejä, sähkölinjoja, vastaan tuleva moottoriveneilijä ("viisi kilometriä merelle"), ja viimein - maantiensilta!
Vedämme kanootit maantien varteen, ja Hannu tilaa paikalle Suomen puolelta Sevettijärven taksin, joka tulee paikalle tunnissa. Silmäilemme Jäämerta, tarkemmin sanottuna Näätämönvuonon rupista perukkaa. Yksi matkani henkilökohtainen tavoite oli ollut kusta Jäämereen, mutta rannalla on sen verran taloja että päätän pidättäytyä ulkopoliittisesta konfliktista.
Sevettijärven taksimies on Antto, puhelias koltta, tullut lapsena evakkoon Petsamosta. Hän ottaa kanootit peräkärryyn ja ajaa meidät tietystikin ensin munkkikahville Sevettijärven baariin. Munkkien hinnassa on turistilisä, mutta upea interiööri ja tunnelma korvaavat tämän pienen puutteen. Ivalossa käymme Lailan grillissä, jossa syön elämäni parhaan kasvishampurilaisen. Yöksi menemme Hannun kanssa hotelli Kultahippuun, jossa pääsemme nauttimaan sivilisaation korkeimmista saavutuksista - suihkusta ja posliinipöntöstä. Retkikuntamme ekstremistisiipi yöpyy viimeisenkin yön pöpelikössä, sateessa vuotavan louteen alla.
Lauantai 27.8. Ajomatka Inarista Vaasaan. Ostamme Räihän rieskaa Tervolan Rieskapaikasta. Yritämme löytää hyvää ruokapaikkaa mutta päädymme lopulta Kemin Scanburgeriin. Opettelen käyttämään hienoa älykännykkääni sen verran, että saamme tietää Tripolin joutuneen kapinallisten käsiin ja Muammar Gaddafin olevabn kateissa.
Lapuanjoen sillan parkissa huomaamme, että Jaakon auto ei suostu sammumaan - häikkää virtalukossa. Päättelemme, että jos saamme sen sammumaan, emme saa sitä enää starttaamaan. Jatkamme ajoa Mustasaareen, josta Hannu lähtee painelemaan moottoria sammuttamatta Etelä-Suomeen. Pekka heittää minut autolla Vaasaan. Merlin on juuri alkamassa telkkarista, joten teen itselleni juustorieskan ja istun lasten väliin katsomaan, kuinka hän löytää itsestään lohikäärmeenkesyttäjän lahjan. Kotona ollaan.
Sunnuntai 21.8. Inarin ykkösravintolan terassilla istuu pulisevaa väkeä, välillä joukosta kajahtaa joiunpätkä. Saamelaismusiikin festivaali on päättynyt, ja Saamenmaan henkinen eliittihän siellä istuu aamukaljalla. Jälkeenpäin tajuan ohittaneeni metrin päästä Merja Aletta Ranttilan, jonka hurjat susineitsytmaalaukset kiehtoivat minua 90-luvulla. Emme koe kuuluvamme taiteilijapiireihin, vaan menemme viimeiselle sivilisaatioaterialle Nesteelle Scanburgeriin, jossa myös viimeinen päästö posliiniastiaan.
Iltapäivällä laskemme kanootit Syrjäpuolen lampeen Suprun kylän lähellä. Alkaa melonta kohti Inarinjärveä pitkin lampia ja puroja, välillä pikkukannasten yli vetäen. Olisimme voineet painua suoraan isoille seljille Nitsinjärven rannalta, mutta tuuli on kohtalainen, ja joukossa olen minä, jonka melontakokemus on lähes nolla. Lammilla on hyvä opetella perusteita.
Maanantai 22.8. Saavumme Inarinjärven Suolisvuonoon, josta alkaa melonta yli vähän isompien selkien, hienossa auringonpaisteessa. Kestän kilometrien melontapätkät yllättävän hyvin, mitä nyt vähän yksi selkälihas ja yksi kyynärvarsilihas muistuttavat olemassaolostaan. Kyynelvuonossa mökkejä upeilla paikoilla, rantapoukamassa muskeliveneitä. Vstaan tulee yksi puhumaton pariskunta ja puhelias norjalaisryhmä, meloen molemmat. Iltaleiri Kyyneljärven kanervaisilla rantakallioilla, tunnen astuneeni sisälle Akseli Gallen-Kallelan maalaukseen.
Tiistai 23.8. Nousemme vastavirtaan Inariin laskevia pikkujärviä, yhä ylemmäs. Päivän ainoat vastaantulijat neljä suomalaisjätkää, meloen. Kiskomme kanootteja yli kannasten, mikä on fyysisesti raskasta hommaa.
Sivilisaation merkkejä ovat tikasmalliset vetopuut, joita on vedetty jyrkimpien kannasten rinteille - niitä pitkin on hyvä vetää kanootteja. Kännykkä ilmoittaa, että vain hätäpuhelut mahdollisia, mutta tekstariyhteys toimii. Moottorikelkkareiteistä kertovia merkkejä näkyy, kaikki kelopuu on poltettu.
Yövymme Alemmalla Tuulijärvellä, Inarin ja Jäämeren latvajokien välisellä vedenjakajalla. Tänään tuntuu kuin olisi joutunut vieraalle planeetalle tai abstraktiin maalaukseen - sen verran outoja ovat värit ja muodot. Vedenpohjia ja rantahiekkoja peittää harmaansinertävä levämatto, josta lähtee pöyhittäessä paha haju, ja sen alta kuplii paikoitellen metaania. Veden väri on sameanturkoosi.
Keskiviikko 24.8. Aamupäivällä tulee vettä mutta emme kastu pahasti. Laskemme kanootit Ylemmän Tuulijärven rantaan ja käväisemme Tuulipää-tunturin sivunyppylällä. Se ei tarkkaan ottaen ole enää tunturi - laella kasvaa harvakseltaan nuorta mäntyä, alle 40-vuotiasta. Ilmastonmuutos on ilmeisesti nostanut metsänrajaa.
Alkaa laskeutuminen vedenjakajalta, 140 metrin korkeudesta kohti Jäämerta. Pääsemme vielä melomaan pitkin latvajärviä, mutta joudumme myös hilaamaan kanootteja kivisten koskien ohi. Emme tapaa ainuttakaan muuta ihmistä. Kännykkä ottaa vastaan tekstareita muttei suostu lähettämään niitä.
Torstai 25.8. Laskeudumme Uutuanjokea, loputonta kanoottien hilaamista ohi kivisten koskien. Samppa laskee aika tylynnäköisen kosken reteästi seisaaltaan. Jengi väsynyttä mutta rujo äijähuumori auttaa. Rannalla kohtaamme yllättäen kaksi sipoolaista kalamiestä, jotka ovat tulleet kävellen toistakymmentä kilometriä Näätämöntieltä. Toisella on makea punatähti lippiksessään. Kalaa ei tule heille eikä meidän porukan kalamiehille.
Illalla pääsemme Norjan rajalle, joka on myös paliskuntien välinen raja. Rajaa pitkin kulkee vähän tavanomaista suureellisempi poroaita, ja kyltti kertoo suomeksi ja ruotsiksi, että olemme valtakunnanrajalla (valtakuntien nimiä ei mainita). Poroaita on vedetty myös Uutuanjoen poikki, ja sen reunalla kulkee kierroksellaan suomalainen rajavartija.
Meillä herää epäilys, onko rajan ylittäminen tässä kohtaa laillista. Jälkeenpäin saamme tietää että on, mutta nyt odotamme varmuuden vuoksi, että rajavartija häipyy näkyvistä. Liu'umme varoen raja-aidalle, jonka saa nostettua ylös. Melomme sen ali. Elämäni ensimmäinen rajanalitus. Uutuanjesta tulee nyt Munkalva.
Norjan puolella yövymme alueella, joka muistuttaa kovapanosammuntojen harjoituskenttää - katkenneita puita, kranaatinhylsy jne. Päättelemme, että joku norski on saanut pihistettyä tavaraa armeijan varastosta ja käynyt täällä vähän leikkimässä. Pekka tarjoaa rajanylityksen kunniaksi paukut Viru valgeeta.
Perjantai 26.8. Helvetillisen raskas ja märkä päivä, äijähuumori venytetään lähelle katkeamispistettä. Koskea kosken perään. Isoimmissa vesi syöksyy parikymmentä metriä pystysuorissa portaissa, pienimmissä virtaus kiihtyy kivikossa. Loputonta päätöksentekoa : vedetäänkö kanootit maitse kosken ohi jyrkkien harjujen yli, uitetaanko pitkin koskea niin että mies kävelee vuolaassa virrassa niljaisilla kivillä kannotista pidellen, vai lasketellaanko alas ja yritetään väistellä pinnan tuntumassa väijyviä kiviä. Kanoottikaverini Jaakko on äärettömän kärsivällinen tyyppi, mutta meinaa hermostua pari kertaa, kun en tajua kyllin nopeasti hänen ohjeitaan keskellä koskea. Laatumerkkiset goretex-housut ja lahkeet vedettynä yli kumisaappaiden ovat loistava ratkaisu - vesi saa nousta hetkittäin yli saappaanvarren ilman että sukat kastuvat. Lopulta olen kuitenkin märkä polvia myöten, perseestä ja paidanhelmasta. Ei kiva.
Hannun kajakki osoittautuu huonosti soveltuvaksi kivisiin koskiin. Inkkarikanooteilla pärjää kohtuullisen hyvin, vaikka kanootinpohja on jälkeenpäin aika rujon näköinen. Yhdessä koskessa kanoottiimme jumahtaa poikittain kiviin ja holahuttaa sisäänsä reippaan annoksen vettä. Aika paljon vaatteita kastuu, kun en ole paketoinut niitä kunnolla tukeviin muovipakkauksiin.
Upeat jokisuvannot ja harjut menevät vähän hukkaan - maisemat eivät jaksa hirveästi kiinnostaa, lähinnä haluttaisi päästä niistä pois mahdollisimman pian. Yhdellä kannaksella makaamme rättipoikkiväsyneinä, ja Hannu arvuuttaa mitä hän ajattelee sillä hetkellä. Veikkaamme viinaa, naisia ja nopeita autoja, mutta oikea vastaus on munkkikahvit. Päätämme että kun täältä päästään, juodaan munkkikahvit Sevettijärven baarissa.
Munkalva muuttuu Jäämeren lähellä tasaiseksi ja helposti melottavaksi. Sivilisaatio alkaa vyöryä vastaamme : mökkejä, sähkölinjoja, vastaan tuleva moottoriveneilijä ("viisi kilometriä merelle"), ja viimein - maantiensilta!
Vedämme kanootit maantien varteen, ja Hannu tilaa paikalle Suomen puolelta Sevettijärven taksin, joka tulee paikalle tunnissa. Silmäilemme Jäämerta, tarkemmin sanottuna Näätämönvuonon rupista perukkaa. Yksi matkani henkilökohtainen tavoite oli ollut kusta Jäämereen, mutta rannalla on sen verran taloja että päätän pidättäytyä ulkopoliittisesta konfliktista.
Sevettijärven taksimies on Antto, puhelias koltta, tullut lapsena evakkoon Petsamosta. Hän ottaa kanootit peräkärryyn ja ajaa meidät tietystikin ensin munkkikahville Sevettijärven baariin. Munkkien hinnassa on turistilisä, mutta upea interiööri ja tunnelma korvaavat tämän pienen puutteen. Ivalossa käymme Lailan grillissä, jossa syön elämäni parhaan kasvishampurilaisen. Yöksi menemme Hannun kanssa hotelli Kultahippuun, jossa pääsemme nauttimaan sivilisaation korkeimmista saavutuksista - suihkusta ja posliinipöntöstä. Retkikuntamme ekstremistisiipi yöpyy viimeisenkin yön pöpelikössä, sateessa vuotavan louteen alla.
Lauantai 27.8. Ajomatka Inarista Vaasaan. Ostamme Räihän rieskaa Tervolan Rieskapaikasta. Yritämme löytää hyvää ruokapaikkaa mutta päädymme lopulta Kemin Scanburgeriin. Opettelen käyttämään hienoa älykännykkääni sen verran, että saamme tietää Tripolin joutuneen kapinallisten käsiin ja Muammar Gaddafin olevabn kateissa.
Lapuanjoen sillan parkissa huomaamme, että Jaakon auto ei suostu sammumaan - häikkää virtalukossa. Päättelemme, että jos saamme sen sammumaan, emme saa sitä enää starttaamaan. Jatkamme ajoa Mustasaareen, josta Hannu lähtee painelemaan moottoria sammuttamatta Etelä-Suomeen. Pekka heittää minut autolla Vaasaan. Merlin on juuri alkamassa telkkarista, joten teen itselleni juustorieskan ja istun lasten väliin katsomaan, kuinka hän löytää itsestään lohikäärmeenkesyttäjän lahjan. Kotona ollaan.
keskiviikko 10. elokuuta 2011
The Stones of Sulitelma
Slowly we go over stones
torn apart from rocks
by a beast who's not here anymore ;
torn apart by nails
that have a strength
to crush the mountains
and level the hills.
They are here :
the grey and the red stones
and the yellow ones,
those being wet and those being dry,
stepping stones, and stones being sharp.
But where is she?
She's not dead, I know that
from her frozen breath
touching softly my face,
from her blood, icy and bright
that is bleeding in streams
pouring down the steep slopes
filled with stones like knives,
from her arms
bridges of snow
stretching far over canyons of death.
You can't cross them,
or you'll fall down
and die.
She's wounded, she's hiding
behind the rocks
behind the dunes of sand.
She's a goddess, she's old and dying.
She's naked, dirty and damp,
she's grey in the tone of concrete.
She's a wall rising high
above your head.
And she's dreaming awake.
She's having a dream :
she's dreaming a reality
that's melting
away.
Sulitelma is a glacier on the border mountains of Sweden and Norway, at the height of 2000 metres. With the global warming, it is melting down rapidly. I made a one-week trek around Sulitelma in August 2007, together with my friends Pekka Hippi and Jaakko Isojunno.
This poem is an English version (NOT a translation) of my earlier poem Sulitelma. I
torn apart from rocks
by a beast who's not here anymore ;
torn apart by nails
that have a strength
to crush the mountains
and level the hills.
They are here :
the grey and the red stones
and the yellow ones,
those being wet and those being dry,
stepping stones, and stones being sharp.
But where is she?
She's not dead, I know that
from her frozen breath
touching softly my face,
from her blood, icy and bright
that is bleeding in streams
pouring down the steep slopes
filled with stones like knives,
from her arms
bridges of snow
stretching far over canyons of death.
You can't cross them,
or you'll fall down
and die.
She's wounded, she's hiding
behind the rocks
behind the dunes of sand.
She's a goddess, she's old and dying.
She's naked, dirty and damp,
she's grey in the tone of concrete.
She's a wall rising high
above your head.
And she's dreaming awake.
She's having a dream :
she's dreaming a reality
that's melting
away.
Sulitelma is a glacier on the border mountains of Sweden and Norway, at the height of 2000 metres. With the global warming, it is melting down rapidly. I made a one-week trek around Sulitelma in August 2007, together with my friends Pekka Hippi and Jaakko Isojunno.
This poem is an English version (NOT a translation) of my earlier poem Sulitelma. I
Sulitelma
Kivinen koski, pohjetta vihlova
äsken vielä jäätä.
Yli täytyy mennä,
jos tahtoo nähdä
sen syntysijat.
Kivensirpaleet syövät kenkäsi pohjaa.
Jäinen jänne kurkottaa kanjonin ylle.
Kantaako miehen ja rinkan
vai murtuuko sen selkä
lämmön pehmentämä,
antaako kulkijan pudota
kylmään kuolemaan
kovien kivien päälle?
Et tohdi testata. Kaukaa sen kierrät.
Kuka kynsi kylmän kiven
laittoi lammen pohjan
ylängöllä
oudon taivaan alla?
Kuka nosti kiven toisen päälle?
Se oli äsken tässä.
Se vaanii jossain.
Voit tuntea sen hengityksen
soraläjän takaa
kaltevan kallion kyljestä.
Jäinen seinä
pysty
ja liasta betonin-harmaa
vettä tihkuva
kylmien virtojen kovertama.
Jäätikkö, vieras jumala.
Geologia sen Ilmoitus :
kynsin kiveen kirjoitettu.
Kuume kalvaa petoa
syö sen sisuskalut
sulattelee suolenmutkat
virraksi vetiseksi.
Sulavesi uurtaa uoman.
Se täytyy kiertää kaukaa
alajuoksun sillalta
vihreiltä niityiltä.
Mitä kertoo
sananjalkojen salainen merkki?
Kuka sen siihen piirsi?
Laakson henkikö
lensi ohitsesi
poskea hipaisten?
Sulitelma on jäätikkö Norjan ja Ruotsin rajalla, napapiirin pohjoispuolella 2000 metrin korkeudessa. Lämpenevä ilmasto on ajanut sen vetäytymään nopeasti. Tämän runon aikaisempi versio ilmestyi blogissani nimellä Kuoleva jumala.
äsken vielä jäätä.
Yli täytyy mennä,
jos tahtoo nähdä
sen syntysijat.
Kivensirpaleet syövät kenkäsi pohjaa.
Jäinen jänne kurkottaa kanjonin ylle.
Kantaako miehen ja rinkan
vai murtuuko sen selkä
lämmön pehmentämä,
antaako kulkijan pudota
kylmään kuolemaan
kovien kivien päälle?
Et tohdi testata. Kaukaa sen kierrät.
Kuka kynsi kylmän kiven
laittoi lammen pohjan
ylängöllä
oudon taivaan alla?
Kuka nosti kiven toisen päälle?
Se oli äsken tässä.
Se vaanii jossain.
Voit tuntea sen hengityksen
soraläjän takaa
kaltevan kallion kyljestä.
Jäinen seinä
pysty
ja liasta betonin-harmaa
vettä tihkuva
kylmien virtojen kovertama.
Jäätikkö, vieras jumala.
Geologia sen Ilmoitus :
kynsin kiveen kirjoitettu.
Kuume kalvaa petoa
syö sen sisuskalut
sulattelee suolenmutkat
virraksi vetiseksi.
Sulavesi uurtaa uoman.
Se täytyy kiertää kaukaa
alajuoksun sillalta
vihreiltä niityiltä.
Mitä kertoo
sananjalkojen salainen merkki?
Kuka sen siihen piirsi?
Laakson henkikö
lensi ohitsesi
poskea hipaisten?
Sulitelma on jäätikkö Norjan ja Ruotsin rajalla, napapiirin pohjoispuolella 2000 metrin korkeudessa. Lämpenevä ilmasto on ajanut sen vetäytymään nopeasti. Tämän runon aikaisempi versio ilmestyi blogissani nimellä Kuoleva jumala.
lauantai 30. heinäkuuta 2011
Oopperassa
Oopperassa aika joskus pysähtyy
kun illuusiot karisevat, ja
hirvittävä totuus tulee esiin.
Kreivi, narsistinen irstailija
(arvasitte oikein : tenori)
aina rahan puutteessa
iski silmänsä porvaristyttöön
vaaleaan ja siveään.
Siveään ja siveään, no niin hän luulee -
tuohon aikaan blondit
olivat näet siveitä
pääsääntöisesti.
Kihlajaisissa hän tajuaa :
kontrahdissa onkin isosiskon nimi
tumman mezzon
dominan
you know pojat, tyyppiä yön kuningatar.
"Monsignor, oletteko aivan varma että
toinen sopimuspuoli
on todellakin
hän?"
Johon appikandidaatti (basso) : "Signor conte,
asiasta ei vallitse
pienintäkään epäilystä."
Tilanne on kiusallinen, ja
sekunnin tai kahden ajan
kaikki ovat hiljaa
tietämättä mitä sanoisivat,
toivoen olevansa
jossain muualla.
Aika on siis seisahtunut, ja näin ollen jokaiselle
suodaan mahdollisuus
laulaa ulos fiiliksensä.
Elämässä niin ei tehdä, mutta tämä onkin oopperaa.
Kreivi : paska mikä moka. Akka on kuin korppikotka.
Tahdon ulos. Toisaalta taas
tarvitsen ne rahat.
Pikkusisko muuten
näyttää seksikkäältä
punastuneena.
Tuo avokaulainen sopii hänelle.
Domina : aamulla vielä seisoin
kylpyhuoneen peilin edessä
harjoitellen käden aristokraattista ojennusta
suudeltavaksi
ja tunnustelin miltä kuulostaa
signora contesa.
Nyt kaikki on pirstaleina.
Minut on hylätty
oksennettu maahan.
En kelpaa kenellekään, en vaikka
rahaa tarjotaan.
Kun tämä juttu leviää, variksetkin
kaupungilla
nauravat.
Ja pikkusysteri, se narttu
flirttaa minun kihlattuni kanssa.
Tämä ei jää tähän.
Vannon ettei siitä tule
kreivitärtä.
Vain minun kuolleen ruumiini yli.
Sopimuksen tekstissä on edelleenkin
minun nimeni, ei sen.
Pikkusisko : kauheaa mikä skandaali.
Nyt kaikki epäilevät että olen
antanut
kreivin
ymmärtää.
Hyvä puoli tässä on, että isosisko
sai nenilleen.
Kunpa voisin kertoa että
sydämeni kuuluu
rekryfirman plokkarille
komealle tenorille
persaukiselle.
Ei pysty kustantamaan
sosioekonomisen statukseni
edellyttämää elintasoa.
Ja sekin pitäisi kai mainita
jollain tapaa
että
itse asiassa
olen paksuna.
Näin siis oopperassa.
Siellä on aikaa laulaa joutavia.
Siellä ei ole kiirettä
ei aamuisin piriseviä kännyköitä
palkkatyötä
rästissä olevia osamaksuja
ei viideltä kiinni menevää tarhaa
toisin kuin
elämässä.
Ai niin, loppuratkaisu.
Kreivi näki Dominan
sisäisen kauneuden, ja
rikas isäukko saatiin hyväksymään
blondillensa vävyksi
rekryfirman plokkari
se tenori.
Vain vanhapiikatäti
joka oli jo
päättänyt lahjoittaa sydämensä
ja perinnöksi saamansa huomattavan arvopaperisalkun
samaiselle plokkarille, tosin
muistamatta informoida
itseään asianosaista
joutui jälleen kerran alistumaan
parasta ennen -päivän ohittaneen
aikuisen naisen
kohtaloonsa.
kun illuusiot karisevat, ja
hirvittävä totuus tulee esiin.
Kreivi, narsistinen irstailija
(arvasitte oikein : tenori)
aina rahan puutteessa
iski silmänsä porvaristyttöön
vaaleaan ja siveään.
Siveään ja siveään, no niin hän luulee -
tuohon aikaan blondit
olivat näet siveitä
pääsääntöisesti.
Kihlajaisissa hän tajuaa :
kontrahdissa onkin isosiskon nimi
tumman mezzon
dominan
you know pojat, tyyppiä yön kuningatar.
"Monsignor, oletteko aivan varma että
toinen sopimuspuoli
on todellakin
hän?"
Johon appikandidaatti (basso) : "Signor conte,
asiasta ei vallitse
pienintäkään epäilystä."
Tilanne on kiusallinen, ja
sekunnin tai kahden ajan
kaikki ovat hiljaa
tietämättä mitä sanoisivat,
toivoen olevansa
jossain muualla.
Aika on siis seisahtunut, ja näin ollen jokaiselle
suodaan mahdollisuus
laulaa ulos fiiliksensä.
Elämässä niin ei tehdä, mutta tämä onkin oopperaa.
Kreivi : paska mikä moka. Akka on kuin korppikotka.
Tahdon ulos. Toisaalta taas
tarvitsen ne rahat.
Pikkusisko muuten
näyttää seksikkäältä
punastuneena.
Tuo avokaulainen sopii hänelle.
Domina : aamulla vielä seisoin
kylpyhuoneen peilin edessä
harjoitellen käden aristokraattista ojennusta
suudeltavaksi
ja tunnustelin miltä kuulostaa
signora contesa.
Nyt kaikki on pirstaleina.
Minut on hylätty
oksennettu maahan.
En kelpaa kenellekään, en vaikka
rahaa tarjotaan.
Kun tämä juttu leviää, variksetkin
kaupungilla
nauravat.
Ja pikkusysteri, se narttu
flirttaa minun kihlattuni kanssa.
Tämä ei jää tähän.
Vannon ettei siitä tule
kreivitärtä.
Vain minun kuolleen ruumiini yli.
Sopimuksen tekstissä on edelleenkin
minun nimeni, ei sen.
Pikkusisko : kauheaa mikä skandaali.
Nyt kaikki epäilevät että olen
antanut
kreivin
ymmärtää.
Hyvä puoli tässä on, että isosisko
sai nenilleen.
Kunpa voisin kertoa että
sydämeni kuuluu
rekryfirman plokkarille
komealle tenorille
persaukiselle.
Ei pysty kustantamaan
sosioekonomisen statukseni
edellyttämää elintasoa.
Ja sekin pitäisi kai mainita
jollain tapaa
että
itse asiassa
olen paksuna.
Näin siis oopperassa.
Siellä on aikaa laulaa joutavia.
Siellä ei ole kiirettä
ei aamuisin piriseviä kännyköitä
palkkatyötä
rästissä olevia osamaksuja
ei viideltä kiinni menevää tarhaa
toisin kuin
elämässä.
Ai niin, loppuratkaisu.
Kreivi näki Dominan
sisäisen kauneuden, ja
rikas isäukko saatiin hyväksymään
blondillensa vävyksi
rekryfirman plokkari
se tenori.
Vain vanhapiikatäti
joka oli jo
päättänyt lahjoittaa sydämensä
ja perinnöksi saamansa huomattavan arvopaperisalkun
samaiselle plokkarille, tosin
muistamatta informoida
itseään asianosaista
joutui jälleen kerran alistumaan
parasta ennen -päivän ohittaneen
aikuisen naisen
kohtaloonsa.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
Kyyhky huhuaa
Joskus aamuisin, kun ei huvittaisi nousta
makaan, katson kattoon
näen asioita.
Kyyhky huhuaa lehdettömässä kevätkoivikossa.
Sen ääni hukkuu lähestyvään junaan.
Kasvot
ilman taustaa
välähtävät
vaunun ikkunassa
tasoristeyksessä.
Filmi pysähtyy,
jatkuu taas.
Juna loittonee ja jättää
kitalakeen
jostain syystä
mustan suklaan
häivän.
Minä nousen ylös aamukuselle.
makaan, katson kattoon
näen asioita.
Kyyhky huhuaa lehdettömässä kevätkoivikossa.
Sen ääni hukkuu lähestyvään junaan.
Kasvot
ilman taustaa
välähtävät
vaunun ikkunassa
tasoristeyksessä.
Filmi pysähtyy,
jatkuu taas.
Juna loittonee ja jättää
kitalakeen
jostain syystä
mustan suklaan
häivän.
Minä nousen ylös aamukuselle.
lauantai 15. tammikuuta 2011
Vaimonsa jättämän fyysikon näky
Juuri kun halusin lopettaa kaiken
jotain hohtavaa kulki
tyhjäksi jääneen taloni läpi
jättäen jälkeensä
lippaan jonka tietysti avasin.
Löysin sen sisältä toisen
vähän erilaisen, ja sen sisältä
taaskin uuden
kerta kerralta
piirteiltään sumeamman
kunnes sisimmästä erotin vain
alkukajossa hehkuvat säikeet
ne joista on maailma punottu.
Niistä on tehty teräksen harso
ja neutriinot, yön hiljaiset kulkijat jotka
kiireissään eivät näe
tähtitarhoja ympärillään.
Ne ujuttautuvat sielun lailla
seinän ja taivaankappaleen läpi,
ne menevät
salaisimpiin paikkoihin ja
intiimeimpään ihmiskehoon
eivätkä huomaa
kohdanneensa mitään.
Näin kolme ulottuvuutta
lyhyyteni
vatsani alkavan pömpötyksen,
aviovuoteemme
tarpeettomaksi käyneen leveyden, ja
neljäntenä vielä
kaltevan kalvon jolla liu'umme
vesimittarin lailla kitkattomasti
kaikki samaan suuntaan, loppua kohti,
sen sokean jumalan
joka luo kaiken vehreyden ja syö
omat lapsensa,
ja entropian nälkäisen hirviön.
Se ahmii sisäänsä alkutulta ja
imee hitaasti
valon maailmasta.
Ja aivan
aivan odottamatta
havaitsin vielä
sen kaiken takaa kuusi muuta
fotonin-ohutta litistynyttä
multiversumin
outoa dimensiota, joita
järkeni kieltäytyy uskomasta.
Ne näyttäytyivät aisteilleni
kuin kuvastimesta
numeroiden takaa
viivan alta.
Vesimittari kiitää kitkatta lammen kalvolla
eikä huomaa
syvyyksiä allaan
ei pohjan sileitä kiviä
ei simpukan verkkaista hengitystä
eikä nälkäisen kiisken varjoa, ei
sinisen korennon lemmen-leikkiä yllään.
Auringonkin heijastuksen
se luulee kuuluvan
veden latteaan pintaan joka
vain hiukan antaa myöten
askeleen alla.
jotain hohtavaa kulki
tyhjäksi jääneen taloni läpi
jättäen jälkeensä
lippaan jonka tietysti avasin.
Löysin sen sisältä toisen
vähän erilaisen, ja sen sisältä
taaskin uuden
kerta kerralta
piirteiltään sumeamman
kunnes sisimmästä erotin vain
alkukajossa hehkuvat säikeet
ne joista on maailma punottu.
Niistä on tehty teräksen harso
ja neutriinot, yön hiljaiset kulkijat jotka
kiireissään eivät näe
tähtitarhoja ympärillään.
Ne ujuttautuvat sielun lailla
seinän ja taivaankappaleen läpi,
ne menevät
salaisimpiin paikkoihin ja
intiimeimpään ihmiskehoon
eivätkä huomaa
kohdanneensa mitään.
Näin kolme ulottuvuutta
lyhyyteni
vatsani alkavan pömpötyksen,
aviovuoteemme
tarpeettomaksi käyneen leveyden, ja
neljäntenä vielä
kaltevan kalvon jolla liu'umme
vesimittarin lailla kitkattomasti
kaikki samaan suuntaan, loppua kohti,
sen sokean jumalan
joka luo kaiken vehreyden ja syö
omat lapsensa,
ja entropian nälkäisen hirviön.
Se ahmii sisäänsä alkutulta ja
imee hitaasti
valon maailmasta.
Ja aivan
aivan odottamatta
havaitsin vielä
sen kaiken takaa kuusi muuta
fotonin-ohutta litistynyttä
multiversumin
outoa dimensiota, joita
järkeni kieltäytyy uskomasta.
Ne näyttäytyivät aisteilleni
kuin kuvastimesta
numeroiden takaa
viivan alta.
Vesimittari kiitää kitkatta lammen kalvolla
eikä huomaa
syvyyksiä allaan
ei pohjan sileitä kiviä
ei simpukan verkkaista hengitystä
eikä nälkäisen kiisken varjoa, ei
sinisen korennon lemmen-leikkiä yllään.
Auringonkin heijastuksen
se luulee kuuluvan
veden latteaan pintaan joka
vain hiukan antaa myöten
askeleen alla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
