Voimistuva valo
nostaa näkyville
koivunnuput
leskenlehdet
lumihankeen sotketut
tupakantumpit. Tähän aikaan
vedin aina
ikkunani eteen
mustan verhon että
naapuri
ei näe sohvan alla lymyävän
mörön
kiilusilmiä. Mitä
sitten tapahtui? Isoniko
ikkuna vai
kitistyikö verho? Valo
tuli taloon
paljastaen
pölyn hyllyn päältä
perhepiplian
takaa. Menikö
mörkö pois vai
imeytyikö
hometahraan
kellarin
kosteaan
betonihuokoseen?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei ne möröt mene pois, ne vain piiloutuvat joksikin aikaa.
VastaaPoistaKevään ahdistusta luin runostasi. Tai ehkä se on kevätsiivouksen puutteen aiheuttamaa syyllisyyttä.
Oli miten oli, pidin runostasi.
Leskennuppujen aikaan.
VastaaPoistaAikuiseksi tulemisen olennainen piirre: tulla tietoiseksi ja lopettaa kyseenalaisten sukutraditioiden toistaminen (eihän se välttämättä aina onnistu, mutta pyrkimyskin on jo jotakin). Tärkeä teema.
VastaaPoistaSusupetalin arvio meni nappiin. Nuoruusvuosien kevätahdistus, kadonnut jonnekin tuossa kolmenkympin tienoilla.
VastaaPoistaMöröt lähtevät ja keväisin metsään. Siellä ne lataavat auringonkajosta kiilua silmiinsä talven pitkiksi pimeiksi päiviksi, jotka ne joutuvat piileskelemään sohvien ja sänkyjen alla.
VastaaPoistaIsopeikko, ovatko möröt sukua peikoille? Jos ovat niin kyllä ne ovat mettässä tähän aikaan vuodesta, piileskelevät kivien takana, maastoutuvat. Käsittääkseni ne osaavat vaihtaa turkin väriä varjon värin mukaan.
VastaaPoistaVarjoilla nimittäin on väri. Tämän minulle vakuuttavasti opetti valosuunnittelija kerran kun lämmitettiin meidän savusaunaa ja mustaa pikeä, savua ja muuta oli yllin kyllin joten opettelin aukomaan silmiäni.
ISOPEIKKO JA RIPSA : Mörkö ei ole sukua peikolle. Peikko elää metsässä omaa elämäänsä eikä tarvitse ihmistä. Mörkö sen sijaan on riippuvainen ihmisistä tai vaikkapa muumipeikoista. Se etsiytyy niiden luo imeäkseen niistä elinvoimaa mutta samalla se sammuttaa sen omalla jäisellä olemuksellaan. Mörkö on sukua pikemminkin olohuoneessa majailevalle virtahevolle.
VastaaPoistaPASANEN : Poistin runosta viittauksen sukutraditioon ihan vain siksi etten sotke elossa olevia sukulaisiani omiin osittain fiktiivisiin runokuvioihini. ((edellinen kommenttini ei ollut fiktiivistä.)
Möröillä on ikävä tapa ilmaantua säännöllisin väliajoin kellarinloukoista irvistelemään... sitä vain luulee, että valo ne karkoittaa, mutta ne vain piileksivät...
VastaaPoistaSilti toivon, että pysyvät pysyvästi poissa kirjahyllyistäsi..:)
... ja taas tykkäsin!!!
minä näin mörkösi vähän ilkikurisena, ehkä niiden kiiluvien silmien johdosta
VastaaPoistakevät on - ikävä kyllä - hyvää aikaa möröille
Minusta jännästi huojuva runo.
VastaaPoista(siis posetiivaristi)
En ole ennen kuullut sanottavan runoa huojuvaksi, mutta nyt kun tsekkasin sen uudelleen, niin kyllähän se huojui, eikä mitenkään erityisen negatiivaristikaan.
VastaaPoistaOlen käynyt lukemassa tämän useaan kertaan, koska tämä oli hurjan vaikuttava, jten nyt vasta yritän sanoa jotakin.
VastaaPoistaLuot pienillä, mutta voimakkaasti lukijaan vaikuttavilla liikahduksilla runoosi tunnelman josta ensin tuli mieleen suru. Kun luin useamman kerran tuli mieleen myöskin nuoruus, sellainen hetki kun tekee lähtöä jostakin ja on matkalla jonnekin josta ei tiedä.
Ja hirmu taitavasti olet runon lopussa eri ajassa, toisessa kohtaa ihan.
Pidin siis runostasi.
Samalla kun kevät paljastaa maan, paljastumme
VastaaPoistamyös me. Kamalaa ja kummallistahan se on yhtäaikaa.
Kiitos kommenteista. Hirlii, en ollut itse ajatellut runoa ollenkaan lähtörunona, mutta nyt kun luin sen uudelleen, huomasin että se on täysin tulkittavissa sellaiseksi.
VastaaPoistaAhdistavan kuuloinen kevät.
VastaaPoista