on väläys pimeässä
muistojesi kontekstia
vasten. Ehdit nähdä
taustamaiseman
ja etualalla pätkän
rinnan kaarta
hikitipan pusertuvan
ihohuokosesta. Tunnet
huulillasi nännin kiinteyden
suolan maun suussasi
reisivaltimosi
pulssin. Konteksti vie
kämmenesi
navan kumpareelle
neuvoo ikivanhan
imuliikkeen. Väläys
sammuu. Kuva
piirtyy maisemaan
kunnes dementia
sotkee värit liottaa
paksut mustat
ääriviivat. Jää
nykyhetki
ilman taustaa. Hahmo
materialisoituu
näkökenttääsi ja kuulet
äänen muttet tiedä
mistä. Näet
tuholta säästyneen
muiston
punaisen
harmaata vasten.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tässä on jotain koskettavaa. Pidän tuosta kuinka monessa runossasi laitat säkeistön viimeisen sanan johdattamaan seuraavaan säkeistöön. Se on kuljettavaa, siirtymää.
VastaaPoistaKiitos kommentista Railaterttu. Lauseen katkominen kahteen säkeeseen tuntuu tosiaan hyvältä siirtymältä.
VastaaPoistaTämä runo syntyi kommentiksi Caj Westerbergin pätkälle, joka oli haasteena tämän viikon Runotorstaissa : "muistot kaikuvat loputtomina kuin vastakkaiset peilit eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin itsensä kuviin". Eli muistot ikään kuin irrottavat ihmisen todellisuudesta.
Minun mielestäni muistot nimenomaan sitovat ihmisen nykyhetkeen, joka on ainoaa todella läsnäolevaa todellisuutta. Kaikki nykyhetken kokemukset suodattuvat muistin/muistojen eli runossani "kontekstin" kautta.
Olen kuullut ihailtavan ns. välitöntä kokemusta, että asiat koettaisiin vain sellaisinaan ilman "väliporrasta". Sellainen kokemus on mahdollinen vain pitkälle dementoituneella ihmisellä, jonka maailmassa kuvat ja äänet pompahtelevat esiin vailla mitään sidettä mihinkään. Itse en ainakaan kaipaa sellaista kokemusta.
Vielä lisää selittelyä. Runoon muotoutui sattumalta kaksi osaa : eroottinen alku ja dementtinen loppu. Dementia-osuus syntyi ensin, porno-osio kehittyi jotenkin sen vastapooliksi.
VastaaPoistaLopputulos muistittaa etäisesti keskiajan Mustan Surman aikaisia Dance macabre -runoja. Niissä oli aina kaksi osaa : ensimmäisessä kuvattiin lemmen iloja, toisessa kuoleman kauhuja. Yleensä kakkososa oli kirjoitettu paljon suuremmalla antaumuksella ja asiantuntemuksella kuin ykkösosa, joka tapasi jäädä kliseiseksi ja ulkokohtaiseksi. Toivottavasti minulla ei ole samoin :-)