Passi

Poliisi onnitteli kun ojensi
sen. Kanteen oli kirjoitettu
Euroopan Unioni
Suomi Finland. Sisäsivulla
alivalotetut kasvot ja minun
nimeni. Kun näin sen, aloin
itkeä. Neljäs kerta

tässä maassa. Toinen kerta
oli kun sinä
joit tarjoamani juoman
pohjaan saakka
etkä oksentanut vaan
pujotit albinonsormesi
minun mustieni lomaan
kuin pianon koskettimet.
Ja kolmas kun
näin erään tulevan
tähän maailmaan
muukalaisempana
kuin minä.

Kuvia Suomesta. Tyttö istuu
pienen veljen kanssa
pellon laidalla
ja kertoo kuinka kaunis oli ollut
Karjala. Ja äiti
saa poikansa osoitteen ja
pääsee kirjoittamaan.
Vastaanottajaksi merkittävä
kuolemaantuomittu. Samat ohjeet
sai minunkin äitini.
Me pääsimme sieltä pois
molemmat
Koskela ja minä. Hän kotiin.
Siinä on ero. Minä pakenin

outoon maahan
isoon pimennettyyn jääkaappiin
sanoi huonetoverini
vastaanottokeskuksessa. Katsoin ikkunasta
sateen pehmentämää peltoa ja muistin
kuinka kaunis oli ollut
Afrikka. Sitten tuli paperi. Tulkki kertoi
siinä lukevan että voin
jäädä. Menin pellon laitaan. Näin
rusakon. Itkin. Ensimmäinen kerta.
Kotimaani on nyt Suomi.
Ei isänmaa. Siinä on ero.
Isän hauta on kaukana.
Mutta kotimaa ja vielä silloin
alkuunlaittamattoman
lapsen
synnyinmaa. Minä skypetän

äidilleni nettikahvilaan
joka sunnuntai kello neljätoista.
Kirkonmenojen jälkeen. Jollei
hän vastaa, mietin viikon
miksei hän vastannut. Äiti kysyy
joka kerta
milloin tulen
kotiin.
Ja joka kerta
vastaan samoin. Tuomiota
ei kumottu. Sitä paitsi
äiti
minulla on täällä työpaikka ja
vaimo
muistatko kun kerroin.
Mzungu, valkoinen kuin lumi siinä
kuvakirjassa. Ei niin kuin
ebenpuu. Ja kaksi lasta.
Nuoremmalla sinun silmäsi
ja nimesi. Muistatko kun kerroin
viime viikolla. Ja olen
kansalainen
le citoyen
ja minulla on passi.
Se on punainen. Sitä
hän ei ymmärrä. Miten
voit olla
sen maan
kansalainen kun
isäsi hauta
on täällä?

Tämä runo liittyy aikaisempaan runooni Ulos maailmaan. Pakolaisteemaa käsittelee myös Verta linoleumilla.