Miksi tieteelliset kulttuurit kuihtuvat ja menettävät luovuutensa? Tämä kysymys askarruttaa niin hellenistisen kuin arabialaisenkin kulttuurin tutkijoita, ja se on tärkeä kysymys myös meidän aikakautenamme, jolloin moniin tieteenaloihin kohdistuu rajuja hyökkäyksiä.
Tavallisin selitys arabitieteen kuihtumiselle on uskonnollisen fanaattisuuden nousu 1000-luvulta lähtien. Se ei riitä selitykseksi ainakaan yksinään. Uskonnollisesti fanaattiset seldzukit rahoittivat 1000-luvulla mittavaa tieteiden tutkimusta elättämällä mm. tiedemies Omar Khayamia.
Toinen uskonnollinen fanaatikkoryhmä olivat ismaeliitit eli ”seitsemän imaamin shiialaiset”, jotka hallitsivat suurta osaa islamilaisesta maailmasta 900-luvulla. He suosivat tieteitä. Ismaeliittilahkolaisten sotilaallisesti järjestäytyneet siirtokunnat olivat 1200-luvulle asti vainottujen tiedemiesten turvapaikkoja nykyisen Iranin alueella.
Välittömin syy arabitieteen rappioon oli johdonmukaisen tiedepolitiikan ehtyminen. Tiedettä kyllä tehtiin, mutta jossakin vaiheessa sen rahoitus alkoi kärsiä, sen tuloksia lakattiin levittämästä systemaattisesti, eivätkä uudet tutkimukset nojanneet vanhoihin. Tiede menetti tärkeimmän ominaisuutensa, tiedon kumuloitumisen eli kasautumisen sukupolvesta toiseen.
Yksi traaginen esimerkki hukkaan menneestä tieteellisestä tutkimuksesta on optiikan tutkija Ibn al-Haitham. Hän rakensi 1000-luvun alkupuolen Kairossa camera obscura –laitteen ja loi kokonaisvaltaisen selityksen sille, kuinka ihminen saattaa nähdä asioita. Hän kuvasi tarkasti silmän rakenteen ja päätteli, että silmän näkemä kuva on ylösalaisin mutta muodostuu aivoissa sellaiseksi kuin me sen näemme. Hän myös oivalsi, että valo koostuu yksittäisistä säteistä ja että silmä näkee kuvan yksittäisinä valopisteinä – siis pikseleinä.
Ibn al-Haitham kokosi yhteen koko arabikulttuurin empiirisen tiedon näkemisestä, täydensi sitä omilla tutkimuksillaan ja loi teorian, joka on hätkähdyttävän lähellä nykyistä käsitystä näkemisestä. Hän teki useita virhepäätelmiä, jotka olisi ollut helppo korjata, jos hänen ympärillään olisi ollut tiedemiesyhteisö, joka olisi jatkanut hänen työtään. Mutta niin ei käynyt. Ibn al-Haithamin työ jäi lähes unohduksiin hänen kuoltuaan n.v. 1040, eivätkä myöhemmät optiikan ja silmän tutkijat pääosin tunteneet hänen teoksiaan. Hänen pääteoksensa
Optiikka sentään käännettiin Euroopassa latinaksi, ja kirjoittajaksi merkittiin arabialainen ”Alhacen”.
Matematiikan, maantieteen ja tähtitieteen alueilla luova tutkimusperinne jatkui sentään 1400-luvulle asti. Viimeisinä vuosisatoinaan arabitiede mittasi melko tarkasti maapallon ympärysmitan, kartoitti ja kuvasi planeettamme Kiinasta Kanariansaarille ja Mosambikista Suomenlahdelle sekä kehitti uusia geometrisia työkaluja planeettojen ratojen laskemiseen.
Eurooppalaiset hyökkäsivät 1090-luvulla arabimaailmaan ensimmäisellä ristiretkellä. He kohtasivat kulttuurin, joka oli murskaavasti ylivoimainen heihin verrattuna kaikessa paitsi sotataidossa. Eurooppalaiset olivat omaksuneet arabialaisen sotataidon vuosisatojen kuluessa käydessään rankkoja puolustustaisteluja Eurooppaan pyrkiviä arabivalloittajia vastaan.
1100- ja 1200-luvulla Eurooppa imuroi arabialaista tiedettä ja teknologiaa valtavalla intensiteetillä, samaan aikaan kun se kävi sotaan näitä ”uskottomia” vastaan. Tämä tiedonsiirto johti Euroopan sydänkeskiajan huikeaan kulttuurinousuun. Tieteenhistorioitsijat puhuvat myös ”sydänkeskiajan teollisesta vallankumouksesta”, kun eurooppalaiset ottivat laajaan käyttöön esimerkiksi vesi- ja tuulivoiman.
Eurooppalaiset alkoivat pian kehittää arabialaista tiedettä eteenpäin. Arabitiedemiehet pitivät yleisesti Maata pallonmuotoisena mutteivät uskoneet, että se kiertää aurinkoa. Tämän paradigmanmuutoksen teki eurooppalainen Kopernikus 1500-luvulla, apunaan 1400-luvun keskiaasialaisten matemaatikkojen kehittämät yhtälöt. Kopernikus jatkoi suoraan siitä, mihin arabitiede pysähtyi.
Kristofer Kolumbus puolestaan päätteli arabialaisen maantiedon perusteella, että on mahdollista päästä Euroopasta Intiaan purjehtimalla maapallon ympäri länteen päin. Hän lähti matkaan, mukanaan arabialaiset astrolabit, arabialaiset Intian kartat ja virheelliset arabialaiset laskelmat maapallon ympärysmitasta. Hän ei ollut perillä arabitieteen tuoreemmista laskelmista, joiden mukaan maapallo on paljon luultua suurempi.
Missä vaiheessa Eurooppa sitten meni tieteen tasossa arabien ohi? Vastaus vaihtelee eri aloilla. 1400-luvulla Henrik Purjehtijan rahoittamat tutkimusryhmät nostivat portugalilaisen merenkulkutekniikan ohi arabialaisen, ja saksalainen Gutenberg keksi ruveta painamaan kirjoja teollisesti. 1500-luvulla puolalainen Nikolaus Kopernikus kuvasi aurinkokunnan paremmin kuin arabit, ja 1600-luvulla englantilainen William Harvey ohitti arabit verenkierron kuvauksen tarkkuudessa. 1500-1600-luvuilla italialaisen Galilein ja englantilaisen Newtonin fysiikka ajoi arabialaisen ohi, mutta koneenrakennuksen alalla arabit ohitettiin selvästi vasta 1700-luvun teollisessa vallankumouksessa. Arabikemia ohitettiin yksiselitteisesti 1700-luvulla, kun eurooppalaiset tiedemiehet löysivät uudet alkuaineet hapen, typen ja vedyn.
Sotataidossa islamilainen maailma sinnitteli eurooppalaisten tasolla pisimpään. Eurooppalaiset kehittivät 1300-luvulla ensimmäiset tuliaseet, mutta ottomaaniturkkilaiset omaksuivat uuden tekniikan välittömästi. 1400-1500-luvulla he olivat ajoittain eurooppalaisten edellä tuliaseiden kehittelyssä, mikä näkyy heidän menestyksekkäissä valloitusretkissään Eurooppaan. Vasta 1700-luvulla eurooppalainen aseteknologia riuhtaisi yksiselitteisesti edelle ottomaanikulttuurista, ja eurooppalaiset alkoivat hitaasti vallata takaisin ottomaanien alueita.
Napoleonin sotaretki Egyptiin 1799 oli shokki arabimaailmalle : se tajusi jääneensä toivottomasti jälkeen eurooppalaisista. 1800-luvulla arabit aloittivat tuhannen vuoden takaisen käännösliikkeen uudelleen : nyt käännettiin arabiaksi eurooppalaisia matematiikan, insinööritieteiden, sotataidon, kemian, fysiikan ja lääketieteen teoksia. Arabit ymmärsivät, että pärjätäkseen eurooppalaisille he joutuvat nöyrtymään oppilaiksi, modernisoitumaan ja omaksumaan ”eurooppalaisen mahdin välineet”. Tämä kehitys jatkuu arabimaailmassa edelleen 2000-luvulla.
Kirjallisuutta :
Guillou Jan,
Pohjoinen valtakunta. Like 2008. Ristiretki-trilogian kolmas osa, romaani arabiteknologian siirtymisestä keskiajan Ruotsiin. Alkuteos
Riket vid vägens slut.
Hämeen-Anttila Jaakko ja Nokso-Koivisto Inka,
Kalifien kirjastossa. Arabialais-islamilaisen tieteen historia. Avain 2011.
Maalouf, Amin,
Samarkand. Gummerus 2009. Romaani 1000-luvun persialaisen tiedemiehen ja runoilijan Omar Khayamin elämästä ja hänen ”Samarkandin-käsikirjoituksensa” myöhemmistä vaiheista.
