Punaisissa

hän tislautui ruumiistaan
huomasi hiljaisen lapsen takapenkillä
pani ohimennen merkille
olevansa myöhässä
siivilöityi tuulilasin läpi ja haistoi
ei
ei haistanut vaan
tunsi sielunsa sormenpäillä
- hajuaisti jäi autoon -
siis tunsi sielunsa sormenpäillä
kylmän katalysaattorin läpi pusketun
bensahuurun ja
sen lävitse suodattuvan
liikennevalon punaisen ja
katulyhdyn keltaisen hohteen
bussipysäkillä seisovan yksinäisen miehen
ja lapsiaan hoitoon vievän
sudanilaisnaisen.

Edelleen sielunsa sormenpäillä hän näki
syyn ja seurauksen
läheisen ja kaukaisen
olleen ja kuka ties tulevankin :
neljäntuulen autoruuhkan
rakastavaisten ruumiinhehkun
suolenmutkan supistuksen
elinpäivien numeron
autoilijan voimattoman raivon
broilerin lyhyen karkumatkan teurastamossa. Näki että
tyttö oksentaa routaiselle asvaltille
rakastavaiset irtautuvat toisistaan
poika sitoo räjähteitä vyölleen
siivooja laulaa aamun-autiossa konehallissa
iltiksen hoitaja tumppaa tupakan ennen koulunpihaa
ja juurakko odottaa vaiti kevättä jäisessä maassa.

Näki ja muisti hiljaisen lapsen.
Härmistyi takaisin lihaan.
Tsekkasi hermoradat
viritti lihakset
sääti sormenpäät.
Oli itsensä. Valo vaihtui.
Painoi kaasua mutta nyt
tietäen mitä tahtoo tehdä ja
ennen kaikkea
mitä ei.

Passi

Poliisi onnitteli kun ojensi
sen. Kanteen oli kirjoitettu
Euroopan Unioni
Suomi Finland. Sisäsivulla
alivalotetut kasvot ja minun
nimeni. Kun näin sen, aloin
itkeä. Neljäs kerta

tässä maassa. Toinen kerta
oli kun sinä
joit tarjoamani juoman
pohjaan saakka
etkä oksentanut vaan
pujotit albinonsormesi
minun mustieni lomaan
kuin pianon koskettimet.
Ja kolmas kun
näin erään tulevan
tähän maailmaan
muukalaisempana
kuin minä.

Kuvia Suomesta. Tyttö istuu
pienen veljen kanssa
pellon laidalla
ja kertoo kuinka kaunis oli ollut
Karjala. Ja äiti
saa poikansa osoitteen ja
pääsee kirjoittamaan.
Vastaanottajaksi merkittävä
kuolemaantuomittu. Samat ohjeet
sai minunkin äitini.
Me pääsimme sieltä pois
molemmat
Koskela ja minä. Hän kotiin.
Siinä on ero. Minä pakenin

outoon maahan
isoon pimennettyyn jääkaappiin
sanoi huonetoverini
vastaanottokeskuksessa. Katsoin ikkunasta
sateen pehmentämää peltoa ja muistin
kuinka kaunis oli ollut
Afrikka. Sitten tuli paperi. Tulkki kertoi
siinä lukevan että voin
jäädä. Menin pellon laitaan. Näin
rusakon. Itkin. Ensimmäinen kerta.
Kotimaani on nyt Suomi.
Ei isänmaa. Siinä on ero.
Isän hauta on kaukana.
Mutta kotimaa ja vielä silloin
alkuunlaittamattoman
lapsen
synnyinmaa. Minä skypetän

äidilleni nettikahvilaan
joka sunnuntai kello neljätoista.
Kirkonmenojen jälkeen. Jollei
hän vastaa, mietin viikon
miksei hän vastannut. Äiti kysyy
joka kerta
milloin tulen
kotiin.
Ja joka kerta
vastaan samoin. Tuomiota
ei kumottu. Sitä paitsi
äiti
minulla on täällä työpaikka ja
vaimo
muistatko kun kerroin.
Mzungu, valkoinen kuin lumi siinä
kuvakirjassa. Ei niin kuin
ebenpuu. Ja kaksi lasta.
Nuoremmalla sinun silmäsi
ja nimesi. Muistatko kun kerroin
viime viikolla. Ja olen
kansalainen
le citoyen
ja minulla on passi.
Se on punainen. Sitä
hän ei ymmärrä. Miten
voit olla
sen maan
kansalainen kun
isäsi hauta
on täällä?

Tämä runo liittyy aikaisempaan runooni Ulos maailmaan. Pakolaisteemaa käsittelee myös Verta linoleumilla.

Kaupungin valot

Kaupunkia ei näy tästä mutta valot näkyy. Tuo loimotus ei tule oopperatalon iltavalaistuksesta. Kaupunki palaa.

Volodja jäi nalkkiin. Se keräsi sotamiesten tupakannatsoja ja opetteli röökäämään kymmenvuotiaana. Ei helppoa. Jämät on tosi lyhyitä sota-aikana.

Kaupunki palaa. Kaksi miljoonaa ihmistä palavassa kaupungissa jota vartioi pohjoisesta siniristiarmeija ja etelästä hakaristiarmeija. Talven aikana melkein puolet kuoli.

Se seisoi helvetin pitkässä leipäjonossa eikä mennyt suojaan kun tuli ilmahälytys. Sillä tavalla pääsee jonossa eteenpäin.

Matti näki taas sen loimotuksen kun sotapoliisi kysyi, miksi lomaltapaluu myöhästyi viikon. Matti valehteli kännänneensä. Se ei sanonut että toverit yllytti jäämään metsään. Se palasi kumminkin. Ei asian vuoksi vaan siksi ettei se halunnut ihan vielä kuolla.

Leipäjonosta se näki kun viljavarastoon osui ja silloin se ymmärsi että ne halusi tappaa sen. Nälkään kun eivät muuten onnistu. Se päätti ettei se vittu kuole kiusallakaan.

Eikä Mattikaan kuollut vaikka lomat paloi loppuajaksi. Se tuli elävänä kotiin kun sota oli loppu. Junan ikkunasta se näki latomeren ja pillahti itkuun aikuinen mies. Kotona se meni toverien haudalle. Vain Simo oli selvinnyt. Se meni pritsin alle piiloon eikä sotapoliisit huomanneet sitä.

Isä ja äiti kuoli nälkään mutta Volodja ei. Sä et halua kuulla miten mä selvisin. Se ei oo sankaristoori.

Matti halusi että sen hautajaisissa soitetaan olen kuullut on kaupunki tuolla. Me täytettiin pyyntö vaikka ihmeteltiin. Tovereita ja veteraaneja se kielsi kutsumasta.

Viimeiseen asti se väitti että oli ampunut aina ohi vaikka sotakaveri sanoi toista.


Nimet on muutettu, mutta muuten Matin tarina on pääpiirteissään tosi. Volodjan tarina perustuu Vladimir Vysotskin kappaleeseen Ja vyros v leningradskuju blokadu ("Kasvoin Leningradin piirityksessä").

Kasvot

Laitoin lapun pöydälle etten
unohtaisi uniani.
Yöllä näin kasvosi
kuun kuvajaisena kaivon pohjalla.
Tutut mutta tuntemattomat.

Logos

Kuusiklapit räiskähtelevät pesässä. Pihka ei pala tasaisesti vaan väkivaltaisesti räjähtäen. Materian, hapen ja lämmön kolmiyhteinen logos on vangittu rautahellaan aggressiiviseen rakasteluun. Sana helvetti tulee sanasta hella. Atomimaailman machomies happi hyökkää puunsyyn kimppuun ja repii hiilen syleilyynsä. Sama kolmiyhteys palaa sinun sisälläsi mitokondrioiden pätseissä. Se puskee suolavedet kainalohuokosiisi ja kuumat aallot vatsanpohjaasi.

Hellan rautarenkaiden lomasta näet liekkikielien riuhtovan eteenpäin ja näivettyvän sitä mukaan kuin ne etääntyvät synnyttäjästään. Liekki on tulesta tullut mutta se ei ole tuli vaan tulen kuvajainen, sitä itseään suuremman kirkkauden varjo. Niin kuin Muhammed ei katsonut Jumalaa suoraan vaan vain heijastumana hänen enkelinsä Gabrielin kautta ja sittenkin sokaistui hänen kirkkaudestaan, niin sinäkin näet tulesta vain sen valoruumiin muttet sitä itseään.

Kuvajainen valaisee öiset hongankyljet, ja väsyneet vaeltajat istuvat tuijottaen sitä ääneti, laulunsa jo lopettaneina. Jokin eläin liikkuu valopiirin ulkopuolella varoen tulemasta näkyviin ja kummastellen tuota voimaa, joka palaa senkin soluissa ja jonka vangitsemisen taito erotti nuotiopiirin äärellä istujat kaltaisistaan kaksi miljoonaa vuotta sitten.

Noenlikaama hiilidioksidi, tulilogoksen kolmas piiri syöksyy eteenpäin siinä tunnelissa jonka muurari on sille säätänyt. Se poukkoilee mutkittelevassa savukanavassa, jonka tiiliseinät ryöstävät ahneesti siltä lämmön ja imevät sen muuriin, talon sydämeen. Tänään se ei karkaa hellanrenkaiden rakosista kiduttamaan limakalvojasi ja kyyneltiehyitäsi. Olet nuohonnut pien ja karstan pois talon keuhkokanavan vaikeimminkin tavoitettavista loukoista.

Tulieläin vetää liekehtiviin keuhkoihinsa happea ja puhaltaa ulos hiilidioksidia, yhden naarashiilen ja kahden koirashapen triangeliliittoa. Tulen hengitys ja eläimen hengitys : happi sisään ja hiilidioksidi ulos. Toinen on kostean korpikuusen hengitys, vaiteliaan ikiseisojan. Klorofyllin ja auringonsäteen viileän-asiallinen akti, hiilidioksidi sisään ja happi ulos, kuuman tulilemmen vastakohta.

Logoksen neljäs emanaatio hohkaa rautahellan pinnasta ja muurin kupeesta. Lämpösäteily, valon vaatimaton sukulainen laskeutuu ihollesi ja kertoo, että paikka jossa seisot on koti. Imet infrapunapehmeyttä kasvoihisi ja tunnet pintavaltimoiden paisuvan poskipäissäsi.

Menet pakkasyöhön mykän tähtitaivaan alle. Jäätynyt herukkapuska rasahtaa pihan perällä, kaukainen muukalainen siellä vaihtaa jalkaansa. Seitsemällä silmällään se näkee sinut punaisena kajona pakkas-yön pimeyttä vasten, mitokondrioihin vagittuna tulena.

Loppuun palanut

Maa on vielä lämmin jalkojen alla.
Joka askeleella pölähtää hahtuvainen tuhka.
Tämä metsä ei sammunut
vesisateeseen. Se sammui siihen että se
paloi loppuun.

Minun kansani lähti pohjoiseen etsimään
uutta maata
itselleen. Mutta kaikki maat ovat
jo varattuja. Pysty on kulkea
pyytäjän tie.
Minun kansani tie.

Uusi elämä
nousee tuhkan alta
piikikäs ja nahkealehtinen
vähään tyytyvä. Ne rukoilevat
jyrkänteen juurella. Ainoa varjo
kahden horisontin välillä.
Ne päättivät etteivät lähde.
Uudessa maassa ei ole tilaa
niille
senkään vertaa.

Ne tulivat meren takaa.
Me annoimme niiden jäädä
vaikkeivät ne puhuneet meidän kieltämme
koska ne eivät pyytäneet
paljoa palkkaa.
Niiden pöhövatsaiset lapset
perivät sen mitä on jäljellä
isieni maasta. Minä
sain jäädä
heidän kanssaan. Suuhuni nousee
palaneen ajan muisto
parsakaalin rapea maku kielellä.

Samaa teemaa käsittelee Kaupunki jään päällä.

Pimeä

Marraskuun yö on niin pimeä ettei kättään näe ennen kuin kuunvalo tulee esiin ja siivilöityy oksien läpi. Polun uurteeseen asti valo ei ulotu. Raskaampana pimeä laskeutuu hetteikköihin, notkelmiin ja suolampiin. Seuraat mustaa negaatiota ja saavut aukiolle, jota valaisee riitteisen saraheinän hohto.

Ensimmäisen kerran täällä veresi soi kovaa korvissasi, ja pälyilit kivien hahmoja kuin odottaen että minotauros herää ja lisko nousee lentoon. Nyt on pimeä imeytynyt sisään ihohuokosistasi ja täyttänyt ruumiisi onkalot, eikä sinun enää tarvitse olla valppaana. Lisko ja minotauros ovat asettuneet ruumiisi notkelmiin ja hetteikköihin.


Tämä teksti nousee samoista silmäkkeistä kuin Vaaleanpunainen yö.