Tänään

Taivas on tänään korkealla
mutta ulottuu silti maahan asti
koskettamaan puolukkamättäitä. Musta kyy
makasi soratiellä ja otti aurinkoa.
Kun tulin kohti, se nosti päätään ja
lipoi kieltään.
Päästi silti ohitseen.

Silloin

Kun äreä nokkonen nosti päätään ojan laidalla
ja sen alkukantainen haju resonoi vastamyllättyyn perunamaahan,
kun jäätynyt heinä rohisi päälle astuessa
ja kuu purjehti repaleisen pilven taakse,
kun takkuinen varis raakkui roskakatoksen kulmalla,

sinä hymyilit minulle ilman mitään syytä
ja minä koskin sinua etäältä kättä kurkottamatta.

Mustikkamaa

Poimit paljaiden varpujen sinistä satoa mehun sotkemin sormin.

Itikka kiertää kämmenselkäsi yllä.
Etsii laskeutumispaikkaa, pettyy ja poistuu.
Nousee tutkimaan kasvoja.
Humaltuu hengityksestäsi.
Haistaa verta huulen ohuen ihon alta.
Istuu. Puhallat sen pois.
Tunkee hupun ja korvan väliseen luolaan. Nuuhkii myrkyn aromia.
Vinkuu turhaa raivoaan korvaasi vasten.
Sinä olet sille himoittava maailma
ihon-alisen veren täyttämä.

Kapuat lohkareharjanteelle.

Talonkokoiset kivet nojaavat toisiaan vasten.
Jäätikön jumalat heittivät ne siihen aikojen alussa
syystä jota et tiedä.
Tunnet auringonlämpimän kiven kättäsi vasten.
Istut sananjalkojen viereen.
Heilutat jalkoja kuilun yllä, silmäsi latvojen tasalla.
Se kuilu menee maailman ytimeen
peikkojen valtakuntaan.
Katsot korennon surinaa kuilun yllä ja vedät savua syvälle sisääsi.
Keltajäkälärunkoisen haavan lehti havisee vaimeasti.
Tuulen luoja kulkee siellä.

Radan varressa vattupuska. Joku on poiminut parhaat päältä.

Keskeltä oksien alta
maasta katsoen
löydät salaisen vadelmakätkön.
Sitä vartioi sahalaitainen nokkosenlehti
mutta huijaat sitä ja nappaat marjan.
Hetken päästä se kostaa ja iskee hampaansa kämmenselkääsi.

Missä valo siellä varjo.
Missä mustikka siellä hyttynen.
Missä vattu siellä nokkonen.

Illalla suljet luomesi. Näet varvikon kuvan.
Hailakanvihreät fraktaaliviivat ja siniset pallot.

Tavut ilman merkitystä

Kuuntelen usein laulua kielellä jota en ymmärrä.
Tavut ilman merkitystä nousevat ja laskevat,
etkä tiedä missä sana alkaa, ja missä lause loppuu.
Intervallit korvalle vieraat mutta silti tutut kuin
unessa kuullut,
kurkkukonsonantit joita et tiennyt olevan olemassa,
tunteet joita olit luullut kielletyiksi.

Kun tiedon häly vaimenee, voit kuulla
sanojen salaisen musiikin.

Ensin oli keho ja puhe. Hengityksen tempo,
sydän-iskun rytmi,
sävelkulun tunnevoima, vokaalien melodia,
maahan painuvan askeleen tahti,
käden ääni kättä vasten.

Eilen vanha nainen puhui minulle vieraalla kielellä.
Kasvot, kädet komppasivat yläsäveltä.
Sen alta kuulin resignaation kontrapunktin,
epäilysten vaimennetut riitasoinnut,
turhaan tehtyjen kysymysten alennetut sävelaskeleet.

Ymmärsimme hyvin toisiamme,
tai
niin ainakin
luulen.

Muiston katoavuus

Muistot
synapsien hohtavat hahmot
hermoverkkojen kuluneet valtatiet
ruohottuneet sivupolut
vuosikymmenien yli kantavat
halun, rakkauden ja pelon runkoradat.

Sankarit Raatteen ja Suomussalmen

rikotut katkotut sotketut
kuiviin vuotaneet ja hankeen jäätyneet
asentoihin jotka tulivat uniisi vuosien päästä.
Ne vietiin saunaan
sulatettiin
oiottiin
siistittiin
lähetettiin kotiin
äideilleen, ja
kirkkomaan laatan alle.
Sotilasarvo nimi syntymä- ja kuolinaika.
Ja paikka : Salla Kollaa Summa.

Niin paljon kuollutta lihaa.

Kun näit ne, ja koskit niihin
tiesit lapsuutesi loppuneen.
Sen jälkeen pelkäsit
elävääkin.
Sanoit tahdon niin hiljaa ettei äitisi
kuullut sitä etupenkkiin.
Ja tyttäresi karkasi ikkunan kautta
rakkauden kesään
jota sinä et koskaan viettänyt.
Sinä hoidit hänen lastaan kuin
omaasi.
Nyt hänellä on tiilitalo ja tutkinto.

Hän päästää hihnaa käsistään

varovasti
myötäillen muita arkunlaskijoita.
Painut syvemmälle hämärään.
Kerran hän kysyi sinulta millaista se oli
siellä jossakin
ja miltä tuntui kun tyttäresi
hänen äitinsä
oli mennyt ulos ikkunasta
ja kun hän tuli takaisin, ja lähti taas.
Halusit vastata muttet löytänyt sanoja sille
mistä olit vaiennut niin kauan.
Nyt on jo myöhäistä.
Vastauksesi laskeutuu hihnan varassa
hämärään.
Se peitetään kansin ja kukkasin.

Vain sinä tiesit miltä tuntui olla sinä.

Sinun muistosi olivat vain sinun.
Niistä ei tehty varmuuskopioita
päivän päätteeksi serverille
kesäloman alla tikulle.
Luonto on piittaamaton tiedonkäsittelijä.
Vain kärpäsentoukka näkee elämäsi
sisältäpäin.
Se käy siihen kiinni
hyvällä ruokahalulla.


Tämä runo kuuluu samaan pitkään, keskeneräiseen runoelmaan kuin Jospa kuolemaa ei ole.

Jospa kuolemaa ei ole

Vain liha sammuu.
Pallea ei liiku.
Veri lakkaa juoksemasta
ahtaissa kanavissaan.
Maksa jatkaa
päivän kaksi
nyt jo turhaa siivoustyötään.
Jäähtyy sitten.
Iho puskee vielä pienen parransängen.
Hengitys on lakannut.
Henki on lähtenyt.
Liha jää siihen
hengetön
nurkkaan heitetty risa vaate
hylätty perhosen kotelo
kylmennyt käärmeennahka soratiellä.
Perhonen on lentänyt kukkaan
käärme luikerrellut varvikkoon.

Poistunut on hengitystä liikuttava voima

itse
usva ilman ulottuvuutta
näkymätön
hajuton ja
koskematon.
Silti lihaan vangittu.
Vailla muotoa ja
koordinaatteja.
Ikuisuuteen tuomittu
äärettömiin ulottuva
hengen aaltofunktio.

Kuolemaa ei ole.

Katsot katonrajasta
lääkäriä joka kertoo
rakkaallesi
hirvittävän totuuden.
Ymmärrät kuolleesi.
Tahdot lohduttaa.
Siivilöidyt hänen lävitseen.
Näet
suolenmutkan ruuantähteet
munasarjat
lompakkoon unohtuneen lottokupongin
oman ruumiisi kuvan
hänen verkkokalvollaan
ja saman kuvan vielä kerran
hypotalamuksen poimuissa.
Hiljaa mielen perukoilla heräilevän
pelon
yksin-olon ensi aavistuksen.

Sinä näet hänet

selvemmin
kuin koskaan ja
lopultakin
ymmärrät.
Mutta hän on jäänyt.
Ei hän kuule
kuiskaustasi
ei tunne
läsnä oloasi.
Hän näkee kylmenevän kotelon
josta sinä olet ryöminyt ulos
ryppyisiä siipiäsi
kuiviksi leyhytellen.
Sitä hän luulee sinuksi.

Haluaisit välittää mutta

sinua kutsutaan
valo-olentojen maailmaan
sinun maailmaasi
tähtein tuolle puolen
enkeleiden luo.
Sinä menet.
Paikkasi on siellä
vertaistesi luona.



Tämä pätkä on ensimmäinen osa pitkäksi venyvää keskeneräistä sikermääni kuolemasta ja kuolemattomuudesta. Ankea aihe mutta kiehtoo minua oudosti. Samasta aiheesta olen kirjoittanut aiemmin runon Tyttö ja kuolema.

Mojomies blues

Mä tulin takas.
Mä toin rentun ruusun.
Mä en oo mikään kiltti
mut sä beibi tajuut
et mun pitää aina mennä.
Mä oon mojomies
ja mun pitää aina mennä.

Sä oot mun tyttö.
Sä et kato ketään jätkää.
Siks mun pitää vähän läpätä
ja siks mun pitää mennä.
Mä oon mojomies
ja siks mun pitää mennä.

Mä pilkon puut.
Mä kannan vedet.
Mä nuolen sut
ja sit mun pitää mennä.
Mä oon mojomies
ja sit mun pitää mennä.

Mä nään sen koiran.
Se tulee tänne
Se haluu hakee mut
ja siks mun pitää mennä.
Mä oon mojomies
ja siks mun pitää mennä.


Mojomiehistä on tullut kirjoitettua jostain syystä aika monta muutakin runoa, vaikkapa Sepe.